Deathloop ei ole uusi Dishonored tai Hitman, vaikka näyttääkin vähän molemmilta. Se on yhtä aikaa tiivistunnelmainen kujanjuoksu, jossa aika on jatkuvasti pelaajaa vastaan, sekä puoli-avoimen maailman seikkailu, joka palkitsee uteliaat. Kunnianhimoisista aineksista on syntymässä yksi tämän vuoden kovimmista uutuuksista. Pääsimme näkemään ennakkoon, mitä ensi syksynä julkaistava peli tuo tullessaan.

Päiväni murmelina

Deathloop sijoittuu Blackreefin kaupunkiin, jonnekin Pohjois-Euroopan kupeeseen. Täällä aika toimii omalla tavallaan ja on muutenkin tavallista armottomampi asukkeja kohtaan. Tarina alkaa kun päähenkilö, Colt, löytää itsensä keskeltä sadistista peliä, jossa kuolema koittaa yhä uudestaan. Hänellä on yksinkertainen tehtävä tappaa kahdeksan kohdetta saman päivän aikana, tai kärsiä koko ruljanssi alusta alkaen yhdä uudestaan.

Alussa kuolema korjaa satoa nopeasti, eikä uusi uljas maailma tunne armoa. Mutta mitä pidemmälle Blackreefin syövereihin etenee, sen nopeammin huomaa voivansa kääntää elementit puolelleen.

No One Lives Forever -tyylisen retropastissin alta paljastuu salakavalan vaarallinen labyrintti, jossa jokainen kaupunginosa antaa uuden mahdollisuuden murhalle. Visuaalisesti Arkane Studios on ottanut vaikutteita pop-kulttuurin pahisten kirjastava kokoonpanosta ahnein käsin. Jokainen osa-alue muistuttaa niin Bond-pahiksista kuin 60-luvun ikonografiasta parhaimmillaan. Alueet vaihtelevat vertikaalisista kerrostaloista laajoihin satamiin ja kaivoksiin, joissa piiloutuminen on entistä vaikeampaa. Ennakossa nähtiin vain lyhyt pätkä alkupään saaristolaiselämää sekä välähdys loppupään toiminnasta, mutta niidenkin perusteella on helppo olla vaikuttunut.

Vaikka Deathloop ei kahlaa ihan niin synkissä vesissä kuin Dishonored, niin sen ulkoasu ja audiovisuaalinen toteutus tuntuu lohduttavan tutulta. Öljymaalaukselta näyttävä maailma on räikeä ja henkeäsalpaava puolitotuus, joka muistuttaa unenomaista hallusinaatiota parhaimmillaan.

Aika aikaansa kutakin

Blackreef on jaettu sektoreihin, joka tuo mieleen Dunwallin pirstaleisen steampunk-maailman. Jokainen paikka on omanlaisensa, sillä uuteen etappiin matkatessa pitää päättää, mihin päiväsaikaan sinne meinaa saapua. Yöllinen hiippailu on huomattavasti erilaisempi kuin iltapäivä svengaavassa kaupungissa, mutta samalla rauhallisempi. Liiallista varovaisuutta pitää kuitenkin varoa. Mikäli päivän päättyessä yksikin kohteista on vielä hengissä, alkaa koko ruljanssi alusta.

Kenttien variantteja on yhteensä kuusitoista, joista yksikään ei elä tyhjiössä. Aika on jatkuvasti kortilla, eikä kaikkiin kohteisiin pääse heti alkutekijöihin käsiksi. Kello ei tikitä aluetta tutkiessa, mikä antaa mahdollisuuden rauhassa syynätä paikat kunnolla ensimmäisillä kierroksilla. Ainoastaan paikkaa vaihtaessa joutuu kärsimään menetetystä ajasta, esimerkiksi tajutessaan tärkeän tietolähteen tai potentiaalisen uhrin olevan tavoitettavissa vain tiettyyn kellonaikaan, johon enää ei ole paluuta. Silloin vain kuolema vapauttaa mokasta jolloin päivä alkaa alusta.

Alussa kiire tuntuu painajaismaiselta valtavan saariston paljastaessa kokonsa. Mutta palapelimäinen juonittelu kuuluu asiaan. Hitmanin tyyliin Coltin on luotava tilanteita joissa väijytykset onnistuvat vaivatta. Esimerkiksi aikaisin aamusta käynnistetty tapahtumasarja voi aiheuttaa dominoefektin, jonka ansiosta iltamyöhäisellä saaren toinen puolisko kuhisee kohteita. Lopulta suunnittelusta muodustuu murhabaletti, joka palkitsee epäonnistumiset kerta toisensa jälkeen. Kuolema ei myöskään pyyhi kaikkea edistystä, vaan ainoastaan asettaa hahmot aloituspisteisiin. Pelaajan tekemät muutokset maailmassa jäävät paikoilleen.

Salamurhia vaikeuttaa entisestään aikajatkumoa vahtiva kilpailija, Juliana, joka voi olla niin tietokoneen kontrolloitava NPC tai toinen ihminen. Varsinaisesta moninpelistä ei vielä ollut tarkempaa tietoa, mutta pohjimmiltaan idea on, että kujanjuoksu aikaa vastaan on vain pieni osa lopullista jännitysnäytelmää. Miten tämä lopulta toimii ja miten trollien minimointi toteutetaan jää nähtäväksi.

Tuttua menoa

Toiminta on Dishonored-sarjan faneille tuttuakin tutumpaa. Nopealta vilkaisulta on vaikea nähdä eroja Arkane Studiosin aiempaan mestariteokseen, eikä tämä välttämättä ole paha asia. Vaikka animaatiot ja kontrollit ovat hyvinkin perinteisiä, Arkane on hienosäätänyt jokaista osa-aluetta entisestään. Colt loikkii kattojen halki entistä ketterämmin ja fysiikan lakeja rikkova käsipanta, joka antaa kyvyn liitää paikasta toiseen silmänräpäyksessä on entistä tarkempi työkalu kuin mihin totuttu.

Deathloop painottaa myös enemmän räiskintään kuin sukulaisensa, minkä vuoksi Arkane on panostanut rytinään urakalla. Aseita löytyy perinteisistä konepistooleista villeihin räjähteisiin ja jousipyssyihin. Myös taiat tekevät paluun ja hahmojen heittely paikasta toiseen näyttää yhtä hervottomalta kuin ennenkin. Arkane lupaa, että niin toiminnan kuin hiiviskelyn fanit nauttivat kokonaisuudesta, mutta ihan tarkkaan ei vielä tiedetä voiko Coltin seikkailun suorittaa täysin puhtain käsin.

Odotukset korkealla

Vaikka Deathloop on selkeästi vielä tiukan kehityksen alla, eikä jatkuva karanteeni varmasti nopeuta prosessia, Arkane Studiosin uutukainen näyttää äärimmäisen lupaavalta. Syyskuussa julkaistava toimintaseikkailu yhdistelee kahden ikonisen pelisarjan mekaniikkoja yhteen innovatiivisella tavalla, jotka sekoittuvat saumattomasti toisiinsa.

Tähän kun vielä liitetään Arkanen maailmankuulu kenttäsuunnittelu ja visuaalinen ilme, odotukset ovat syystäkin hyvin korkealla. Nyt nähtäväksi jää miten nämä kunnianhimoiset suunnitelmat lopulta toteutuvat, ja miten Arkane tasapainottaa moninpelin intensiiviseen yksinpeliin, jossa suurin vihollinen tikittää jatkuvasti taustalla.

Kirjaudu kommentoidaksesi