Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

: Onko top 50 -listalle pakko ottaa vanhoja pelejä, jos ei halua?

Tämä juttu on osa artikkelisarjaa, jossa KonsoliFINin ylläpito esittelee – kukin omalla tavallaan – henkilökohtaista listaansa Top 50 -peleistä.


Ensimmäinen pelilaitteeni oli kaksiruutuinen Donkey Kong, Game & Watchin himotuin pelilaite. Pelaajaura kulki sen jälkeen Colecovisionin ja C-64:n kautta PC-maailmaan ja lopulta konsoleihin. Mutta mitä suosikkini kertovat pelimaustani ja sen muuttumisesta vuosien saatossa?

En oikeastaan muista, miten minusta tuli pelaaja, koska en muista sellaista aikaa, jolloin en olisi ollut kiinnostunut videopeleistä. Muistan räkänokkana hakanneeni kolikoita peliautomaattiin, jossa vektorigrafiikkainen kilpa-auto kaahasi kiemurtelevaa rataa. Muistan suunnattoman innostuksen, kun joulupukin paketista kuoriutui se ehdottomasti himotuin Game & Watchin laite, Donkey Kong. Muistan, miten kiikutin työllä ja tuskalla säästetyt viikkorahat tietokonekauppaan ostaakseni The Way of the Exploding Fist -kasetin tai sen käsittämättömän euforian, kun audiovisuaalinen tykitys nimeltä Defender of the Crown ensimmäisen kerran pyörähti Commodore 64:ssäni.

Teini-iässä aloin vähitellen tutustua pelaajaminääni, ja ymmärtää, mikä minuun vetoaa. En oikeastaan koskaan innostunut Boulder Dashista tai Impossible Missionista, mutta kommandosimulaatio Airborne Ranger imaisi heti mukaansa. Se ja Project Stealth Fighter osoittivat, että selkeästi haen peleiltä jonkinlaista realismia ja monimutkaisuutta. Ultimat, eri nimiset AD&D-pelit sekä tietysti Falloutien esi-isä Wasteland saivat uppoamaan roolipelien maailmaan, mikä jatkui pitkähkön aikaa myös pöytäroolipelien muodossa.

Vaikka muistelen 80-luvun pelikokemuksia lämmöllä, en kuitenkaan haikaile retropelien perään. Kaikki ne hienot asiat, jotka silloin viehättivät, ovat vuosikymmenten saatossa kehittyneet entistä paremmiksi (aihe, josta olen aiemmin kirjoittanut). Maailmat ovat immersiivisempiä, tarinat ja käsikirjoitukset parempia ja tietysti pelattavuus kehittyy jatkuvasti miellyttävämmäksi ja lähestyttävämmäksi. En todellakaan vaihtaisi enää Skyrimia Ultima Underworldiin, vaikka jälkimmäinen aikoinaan olikin tajunnanräjäyttävä tapaus. (Ja edellinen putosi karsinnassa pois.)

Kun siis ryhdyin keräämään omaa top-50-listaani, alkoi heti näkyä, että 2010-luku ylikorostuu. Silti C-64:ltä valikoitui taululle jopa neljä peliä: edellä mainittujen Defender of the Crownin, Airborne Rangerin ja Wastelandin lisäksi poimin mukaan muistojen merellä kimmeltäneen The Seven Cities of Goldin, jonka voi väittää toimineen henkisenä esi-isänä monenlaisille valloitus- ja rakennuspeleille.

Peliharrastuksen toinen vaihe pyöri PC:n varassa. Suuri intohimo olivat erilaiset strategiat, sekä vuoropohjaiset, kuten Civilizationit ja Alpha Centauri, tai reaaliaikaisemmat, joista aiemmin olen hehkuttanut Dune 2:ta. Toisaalta sydämessäni on edelleen paikka alkuperäiselle Jagged Alliancelle, joka osoitti, että taktinen naksuttelu voi sisältää sielukkaita hahmojakin. Myös UFO: Enemy Unknown ja varsinkin sen XCOM-niminen uudelleenlämmittely ansaitsevat kunniamaininnan.

Oikeastaan ensimmäinen todellisen vaikutuksen minuun tehnyt FPS oli aito ja alkuperäinen Half-Life, jonka voin hyvänä päivänä ja myötätuulella nostaa lajityyppinsä kaikkien aikojen kuninkaaksi. Toisaalta sillä on kovia kilpailijoita, kuten Titanfall 2, jonka yksinpelikampanja on upeimmin rakennettuja kokonaisuuksia konsaan. Myös kieli poskella tehty No One Lives Forever pälkähtää aina mieleen, kun muistelen mukaansatempaavimpia ja humoristisimpia pelikokemuksia.

Moninpeliräiskinnöistä en uskonut koskaan innostuvani, ennen kuin sain näppeihini PS3:n ja Resistancen. Lopullisesti suojat räjäytti Call of Duty 4: Modern Warfare, jossa ensimmäisen kerran moninpeli jätti jalkoihinsa sinänsä päräyttävän kampanjan. CODia tuli tuolloin hakattua epäterveellisen paljon. Ainoa samoja fiboja herättänyt tuotos oli Battlefield Bad Company 2, ja näiden kahden välillä on vaikea valita voittajaa.

Vanhemmiten olen jälleen taantunut tarinnallisten yksinpelien puurtajaksi, mikä näkyy viime vuosien julkaisuista listalle päässeistä nimikkeistä. Kaavamaisuudestaan huolimatta sekä Assassin's Creedit että Far Cryt maistuvat, eikä varmasti ole mikään yllätys, että useampikin Sonyn yksinoikeus löytyy joukosta. Tietysti roolipelit herättävät edelleen intoa, mutta suosikkivalintani Fallout-, Elder Scrolls- ja Mass Effect -sarjoista poikkeavat konsensuksesta (3, Oblivion ja 1).

Kaikista pelisarjoista nostan ykköseksi Grand Theft Auton, joka on nostanut rimaa joka osassa. Siksi voin helposti vastata, että mielestäni historian paras peli on GTA V, mutta odotan kuudennen inkarnaation syrjäyttävän tämänhetkisen kuninkaan.

Kun kokosin omaa listaustani, pyrin siihen, että mikään sarja ei saa kuin yhden maininnan. Silti sallin tähän sääntöön yhden poikkeuksen. Ostin aikoinaan Orange Boxin, koska Half-Life 2 kiinnosti, mutta todellinen helmi paketissa oli alkuperäinen Portal. Yksinkertaisen mekaniikan varaan rakennetussa seikkailussa esitelleen jatkuvasti uusia tapoja hyödyntää fysiikkaa, kunnes finaali kokoaa kaiken aiemmin opitun huikeaan pomotaisteluun. Kaiken kruunaa klassikon arvon ansaitseva tunnusbiisi Still Alive.

Odotukset jatko-osaa kohtaan olivat korkealla, mutta jotenkin ihmeessä Valve onnistui ylittämään ne. Aperture-laboratorioiden noususta ja tuhosta kertova tarina yhdistettynä entisestään tiukennettuun pelattavuuteen muodostaa yhden eniten kehittyneistä jatko-osista ennestään upealle teokselle. Jos jokin parivaljakko ansaitsee tulla kaiverretuksi pelihistorian kunniataululle, niin Portalit.

Siinä se. Vaikka en ihan jokaista peliä erikseen tekstissä maininnutkaan, se ei vähennä jokaista niitä kohtaan tuntemaani rakkautta.

Pelaaminen on parhaimmillaan aika ihanaa.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi