Mitä saadaan, kun risteytetään meta-tasoilla uunoileva supersankari itsensä hyvin vakavasti ottavaan megamenestykseen? Jos kyseessä on Deadpool, todennäköisesti jotain, mitä fanit kehuvat parhaimmaksi asiaksi sitten viipaloidun leivän. Jos kyseessä on ensi-iltaan saapuva She-Hulk: Attorney at Law, voidaan odottaa sellaista valitusvirttä, että Timo Rautiainenkin saa taas syitä hävetä.

Mitäs me asianajajat

Ronskilla huumorilla varustettu She-Hulk on tähän mennessä lähin, mihin Marvelin lippulaivatuotanto on uskaltautunut Ryan Reynoldsin räävitöntä trikoosankaria. Yleisölle rupatteleva Jennifer Walters, alias She-Hulk, onkin samaa maata punaisen suupaltin kanssa. Molempien juuret juontavat 90-luvun kilpajuoksuun luoda toinen toistaan älyttömämpiä viritelmiä, joilla lukijoita saatiin houkuteltua takaisin sarjisten pariin. Molemmilla on myös hulvaton tarve yliarvioida omat kykynsä, ja heidän pikkumaisuutensa toimivat erinomaisina vastakohtina heidän hyville puolilleen, jotka paistavat kaiken tunaroinnin läpi.

Sarjan alkaessa Walters on jo Hulk, tai She-Hulk, tai jotain siltä väliltä. Vaikka kaikista luomiskertomusten kliseistä ei päästä eroon, She-Hulk irrottelee materiaalin kustannuksella heti ensi minuuteista lähtien. Walters toivoisi olevansa enemmänkin sekoitus Ally McBealia ja Kovaa lakia, mutta universumilla on muita suunnitelmia. Näin ollen juristista, joka toivoo voivansa tehdä jotain merkittävää oikeussalissa, tulee väistämättä ulottuvuuksien välinen puolustaja. Oli kyseessä komedia tai ei, She-Hulk virkistävästi ei lyö maailmaansa läskiksi vain siksi, että se on pohjimmiltaan hassuttelua. Rick & Morty -sarjassa kunnostautuneen Jessica Gaon huumorin ja tarinan tasapainottelusta voisi esimerkiksi Taika Waititi ottaa mallia.

Hei, me painitaan

She-Hulk on myös virkistävää katseltavaa sillä saralla, ettei se kauden ensimmäisen puoliskon aikana edes yritä pedata seuraavaa elokuvaa. Waltersin kommellukset ovat puolen tunnin mittaisia pyrähdyksiä, joissa keskitytään oikeussalidraamojen tapaan yksittäisiin tapauksiin. Tällä kertaa vaan syytettyjen penkillä istuvat supersankarit ja pahikset.

Itsetietoinen huumori yltää kaikkialle. Gao käsikirjoitustiimeineen sivaltaa niin sarjakuvamaailman stereotypiat kuin myös nykypäivän pop-kulttuurin asennevammaisuudet ilahduttavan suorasukaisesti. Kun She-Hulk ensimmäistä kertaa lanseerataan mediassa, seuraa hykerryttävän tarkka montaasi keski-ikäisten miesvauvojen itkupotkuraivareista.

Samalla sarja löytää keinoja nauraa myös Waltersille, joka on kaukana täydellisestä. Hän on temperamenttinen, narsistinen ja paikoin itsekäs päähenkilö, jolle oikean asian tekeminen ei tule luonnostaan, vaikka hän näin toivoisi. Toisin sanoen, hän on ihminen.

Mitä serkumpi sen Hulkimpi

Siinä missä Hulk taipui vertauskuvaksi sisäisestä raivosta ja oman identiteetin hajoavaisuudesta, Waltersin muodonmuutos löytää kosketuspinnan yhteiskunnasta.

”Sinun pitää välttää pelkotiloja ja stressiä”, Bruce Banner opastaa serkkuaan.

”Kiva, tuossa on vain ne kaksi tavallista tilaa, jota naiset kokevat joka päivä”, Walters tuhahtaa vastaukseksi.

Yhdessä kauden parhaista hetkistä Walters pukee osuvasti sanoiksi, miten hänen pitää jatkuvasti jo hallita tunteitaan tasolla, mitä Bruce ei voisi ymmärtää. Oli kyseessä sitten sukupuolitettu vähättely tai perinteisemmät setäilyvaarat, Waltersin päivittäinen olemassaolo vaatii navigointia patriarkaalisen yhteiskunnan armoilla. Brucen hermojen koetteluun tarvittiin armeijan tai avaruusolioiden hyökkäys.

Marvelin parhaat teokset ovat aina käsitelleet kipeitä aiheita fantasian keinoin. Näin on myös She-Hulkin kanssa. Sen slapstick-komedia ja nokkela huumori ovat keinoja pohtia monimutkaisia asioita tavalla, jonka pitäisi olla helpommin lähestyttävissä kaikille. Kärkkäästi kantaaottava komedia on fiksu ja pisteliäs puheenvuoro nykypäivän pop-kulttuurin kammottavan toksiselle tilalle.

Se on myös merkki siitä, että Marvelilla on yhä jotain annettavaa, jopa näin monen tuotannon jälkeen.

Kirjaudu kommentoidaksesi