Alan vahtikoira

Schreierin ensimmäinen kirja, Blood, Sweat, and Pixels: The Triumphant, Turbulent Stories Behind How Video Games Are Made, oli tarkkaavainen mutta turhauttavan pinnallinen katsaus kymmenen maailmankuulun projektin kulisseihin. Jokaisen pelin tuotanto oli toinen toistaan vaikeampi prosessi, joka poltti loppuun tekijöitä jatkuvalla syötöllä. Teosten valmistuttua oli harvoin aikaa juhlia, koska seuraava yritys piti saada jo käyntiin. Schreierin empaattinen kerronta korosti pelialan henkistä raskautta ja suuria uhrauksia, joita tuotteiden vuoksi tehtiin. Mutta samalla siitä puuttui näkökulma, joka olisi vahvistanut oikeat syylliset tähän noidankehään.

Viisi vuotta myöhemmin julkaistava Press Reset: Ruin and Recovery in the Video Game Industry on huomattavasti vihaisempi tapaus, jossa Schreierin raportoimat vääryydet alan tuotantoprosesseista nousevat tapetille. Ilahduttavasti tällä kertaa tarinat eivät jää etäisiksi. Schreier on vuosien saatossa löytänyt sisäisen sosialistinsa, joka pääsee valloilleen miltei joka luvussa.

Rikottuja lupauksia

En usko kenenkään voivan lukea Press Resetiä tulistumatta. Tarinat äkillisistä potkuista, myrkyllisistä työympäristöistä ja päättömistä yhtiöiden sulkemisista ovat pahimmillaan hirvittäviä. Yksi pahimmista esimerkeistä on massiivisen 38 Studiosin käytös. Kyseinen firma jäi pelihistoriaan sen katastrofaalisista finanssitoilailuista, joiden takapiruna oli firman perustaja ja rahoittaja Curt Schilling – entinen baseball-tähti, joka koki voivansa tehdä mitä tahansa todistettuaan itsensä pallolajin mestarina.

Tuotannon alkupäässä studio pakotti työntekijänsä muuttamaan osavaltion halki pikkukaupunkiin lähelle toimistoa lupauksella, että yhtiö järjestää muutot ja ostaa työntekijöiden vanhat asunnot, jos ne eivät mene kaupaksi. Taustalla painaa 2000-luvun lopun asuntomarkkinoiden romahdus, joka Yhdysvalloissa jätti miljoonat kodittomiksi. Kun lopulta julkaistu Kingdoms of Amalur ei tuottanutkaan odotettuja rikkauksia, yhtiö sulki ovensa ilman varoitusta ja palautti nyt arvottomat asunnot velkoineen takaisin työntekijöille.

Lopulta yhtiön vähäisetkin rippeet myytiin kilpailijoille, ja tekijät katosivat ympäri maata. Osa lähti alalta pysyvästi, eivätkä edes tahdo pahemmin puhua Schreierille koko tapauksesta. Schilling nähtiin viimeksi herättämässä pahennusta Twitterissä, jossa hän on omistanut aikansa Donald Trumpia puolustavien rasististen valitusrainojen raapustamiseen.

Kontrolloimattomia egoja

Muut tapaukset eivät ole yhtä pöyristyttäviä, vaikka kauaksi siitä ei jäädä. Yhdeksään lukuun jaettu tarina kattaa pelimaailman huipulta sellaisia yrityksiä kuin Irrational Games, Visceral Games ja Disney. Haasteltavat ovat niin pieniä kuin isoja tekijöitä, osa heistä vannoutuneimmille alan seuraajille tuttuja nimiä. Pienistä puroista muodostuu nopeasti suurempi kokonaiskuva. Mitä tapahtuu pelien tekijöille projektien päätyttyä? Miten ala, joka mainostaa itseään pitkäjänteisenä ja on yksi maailman tuottoisimpia ei pidä työntekijöistään huolta? Miksi nykypäivänä lahjakkaat ihmiset joutuvat juoksemaan mantereen halki epävarman ammatin perässä?

Kaikkiin näistä kysymyksistä ei saada vastauksia, vaikka Schreierin tarkkasilmäinen proosa tarjoaakin potentiaalisia vaihtoehtoja. Ahneus on näistä helpoin ja todennäköisin. Samalla kun johtoporras nostaa hulppeita bonuksia vuodesta toiseen, itse rivimiehet kärvistelevät komeron kokoisissa kämpissä vailla lämpöä.

Schreier myös puuttuu persoonakulttien luomaan myrkylliseen ilmapiiriin. Pelaajat tuppaavat ihannoimaan yksittäisiä nimiä alalla, ja siitä harvoin seuraa mitään muuta kuin harmia. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä kirjassa on Ken Levine, mies joka loi Bioshock-sarjan. Haastattelut ja Schreierin herkeämätön tarkkuus moniulotteista kokonaiskuvaa kohtaan maalaavat vision hallitsemattomasta raivopäästä, jonka keskittyskyvyn puute ajoi ihmisiä hermoromahdukseen.

Kaverille kanssa

Press Reset ei myöskään kainostele nepotismin paljastamista alalla. Luvusta toiseen voi nähdä saman kaavan toistuvan varsinkin valkoisten miesten keskuudessa. Uusia tilaisuuksia satelee taivaalta kerta toisensa jälkeen, eikä seurauksista tarvitse välittää muutamaa viikkoa kauemmin. Levine on näistä näkyvin tapaus, vaikkei ainoa. Jokainen epäonnistuminen ja studion sulkeminen tuntuu liittyvän tavalla tai toisella hänen temperamenttiin ja kyvyttömyyteen johtaa projektia loppuun. Maininnat huutomatseihin päättyvistä palavereista vaativat paperia ja kynän, jos niistä aikoo pitää kirjaa.

Sen sijaan yksi hupaisimmista tarinoista kertoo parikymppisestä tyypistä, joka vain käveli sisään EA:n pääkonttorille ja ilmoitti hakevansa töitä. Vastoin odotuksia häntä ei nakattu pihalle naurujen kera, vaan ilmoitettiin työhaastattelujen tapahtuvan yläkerrassa. Ketään ei tuntunut häiritsevän, ettei häntä ollut listoilla tai kenenkään tiedossa. Kahden laman ja maailmanlaajuisen talouskriisin jälkeen ei voi kuin hekotella ajatukselle, että joku saisi töitä vaan pyytämällä sitä firman vastaanotossa.

Samat säännöt eivät tietenkään päde naisille tai vähemmistöille, joiden tarinat ovat sydäntäsärkeviä ja raivostuttavia toistoja riistosta, valheellisista lupauksista ja pettymyksestä. Maailman rikkain ala rakentuu murheellisten kohtaloiden ja vallan väärinkäytön päälle.

Erinomaisesti kirjoitettu kokonaisuus

Raskaasta aihepiiristä huolimatta Press Reset on erinomaista ja viihdyttävää luettavaa. Schreier on parantunut kirjailijana roimasti vuosien varrella, ja varsinkin yhtenäinen juonenkuljetus toimii huomattavasti eheämmin kuin hänen esikoisteoksessa. Vuosikymmenen varrella luodut yhteydet ja ystävyyssuhteet takaavat hänelle myös ällistyttävän vapauden nähdä miltei minkä tahansa suljetun oven taakse.

Halpaa sensationalismia ei kirjasta kuitenkaan löydy. Schreier antaa faktojen puhua puolestaan ja vain aniharvoin lisää omia mielipiteitä juttujen sekaan. Näistäkin valtaosa löytyy jokaisen luvun lopusta, jossa lähteiden ohella mies tarjoilee laajempaa kontekstia sisäpiirin vitseille ja viittauksille.

Kotimaisesta näkökulmasta moni kirjan tarinoista tuntuu varmasti älyttömältä. Yhdysvaltojen työmarkkinat ovat olleet rikki jo vuosikymmeniä, elleivät sitä olleet aina. Minkäänlaista varmuutta työllistymisestä ei ole, eikä sosiaalista turvaverkkoa löydy hakemallakaan. Suomessa voidaan vain huokaista helpotuksesta, että täällä liitot ovat vahvoilla ja yhteiskunnallinen asenne ainakin vielä hitusen vasemmalla.

On siis läpeensä ilahduttava huomata, että Schreier ja kirjan haastateltavat ajavat liittoutumista vahvasti. Euroopan työmallit mainitaan usein, ja nopeasti käy selväksi, että nuorempi Schreier, joka vielä edellisessä kirjassa selitteli turhankin innokkaasti isojen yritysten motivaatioita, loistaa poissaolollaan. Hitusen vanhempi ja selvästi typeryyteen kyllästynyt toimittaja rummuttaa työläisten oikeuksien perään isolla rummulla.

Täysin kattava teos Press Reset ei kuitenkaan ole, eikä se sitä voisikaan olla. Vaikka tarina kattaakin useamman vuosikymmenen kokonaisuudessaan, se tarjoilee silti vain murto-osan tunnetuista pelialan epäonnistumisista. Euroopan isot firmat on myös jätetty kuvioista pois, vaikka Schreier on tarkkaan raportoinut CD Projekt REDin kömmähdyksiä viime vuosina.

Olisi mielenkiintoista nähdä vastaavanlainen teos tästä osasta maailmaa. Pohjoismainen peliala on kuitenkin vahvasti sisäänpäin lämpiävää, eikä meillä vielä löydy tutkivaa journalismia joka erikoistuisi peleihin. Sitä päivää odotellessa käy vain kiittäminen, että Press Resetin kaltaisia teoksia tehdään edes joskus.