Harvoin on studion ensiteos herättänyt näin paljon huomiota kuin mitä Clair Obscur: Expedition 33. Vuonna 2020 perustettu ranskalainen Sandfall Interactive on kuitenkin onnistunut vuosien saatossa nostamaan debyyttinsä profiilia varsin korkealle, ja mitä enemmän siitä on nähty, sitä suuremmat odotukset pelin ympärille ovat maailmanlaajuisesti nousseet.
Sandfall ei koostu suinkaan noviiseista, sillä noin 30-henkisessä tiimissä on useita, esimerkiksi Ubisoftin riveissä pitkään työskennelleitä henkilöitä, kuten studion perustaja ja luova ohjaaja Guillaume Broche (Tom Clancy’s Ghost Recon: Breakpoint) sekä pääohjelmoija ja teknologiavastaava (CTO) Tom Guillermin (Tom Clancy’s The Division 2). On suorastaan uskomatonta, miten näinkin pienen tiimin turvin on luotu jotain näin upeaa, mielikuvituksekasta ja massiivista vain noin viidessä vuodessa, mutta totta se on: valmiin tuotoksen äärellä on pakko olla suorastaan myyty.
Mutta miksi tämä Ranskasta ponnistava, japanilaisista virkaveljistään vaikutteita ottava vuoropohjainen roolipeli sitten on niin hyvä? No minäpä kerron!
Retkikunta kerrallaan kohti mahdotonta
Ranskan Belle Époque -aikakaudesta (suomalaisittain kauniista aikakaudesta) ammentavan Clair Obscur: Expedition 33:n premissikin on jo varsin poikkeava ja kiehtova: on olemassa Taiteilijatar-niminen olento, joka maalaa kerran vuodessa kohtalokkaalla pensselillään uuden numeron monoliittiinsa. Kun maalaus on valmis, kaikki sen ikäiset ihmiset kuolevat ja muuttuvat tomuksi. Taiteilijatar laskee numeroitaan yksi kerrallaan alaspäin, joten vuosi vuodelta kuolonuhrit ovat yhä nuorempia. Pelin alkaessa on tasan vuorokausi aikaa siihen, kun olento maalaa seuraavaksi luvun 33.
Taiteilijattaren tekosia on yritetty estää jo vuosikausia, mutta tuloksetta. Joka vuosi murhanhimoisen maalailijan karmaisevaa putkea yritetään katkaista vapaaehtoisen retkikunnan voimin – retkikunnan, jolla ei käytännössä ole mitään menetettävää, sillä lähtöhetkellä jokaisella on vain noin vuosi elinaikaa. Mitä alemmas numero etenee, sitä epätoivoisemmalta ja tuhoon tuomitummalta tehtävä tuntuu. Lienee siis sanomattakin selvää, ettei tässä ole kukaan vielä onnistunut, sillä ensinnäkin matka valtameren toisella puolella olevalle mantereelle on pitkä, kivinen ja äärimmäisen vaarallinen, ja toiseksi pitäisi vielä päihittää tämä voimakas olento.
En haluaisi kauheasti enempää tarinasta paljastaa, mutta sanottakoon vielä, että maailman raadollisuus tulee ilmi joka käänteessä. Clair Obscurin maailma on jumalattoman kaunis paikka monin paikoin, eikä se ole läpeensä paha muutenkaan, sillä oman porukan kanssa voi löytää muun muassa kyliä, jotka ovat valmiita auttamaan poppoota. Valonpilkahdukset unohtuvat kuitenkin samalla sekunnilla, kun pelaajan hahmo todistaa aiempien retkikuntien epäonnistumisia löytämällä logeja ja jopa kokonaisia taistelukenttiä, joissa on kasapäin ruumiita ja vuodatettua verta.
Maailmanloppu on lähellä, mutta kaunis
Clair Obscur: Expedition 33 on audiovisuaalisesti julmetun upea tapaus, ja on suorastaan häikäisevää, mitä pienehkö tekijätiimi on saanut Unreal Engine 5:n avulla tehtyä. Aiemmin mainitusta kauniista aikakaudesta ammentava taidetyyli jaksaa sykähdyttää kerta toisensa perään, eivätkä maisemat käy tylsäksi missään vaiheessa, vaikka kentät ovatkin haaraumistaan huolimatta monesti melko lineaarisia.
Iso silinterihattu täytyy nostaa myös ensimmäisen videopeliääniraitansa säveltäneelle Lorien Testardille, jonka harrasteena tehdyn biisin Sandfallin pääjehu Broche bongasi Testardin mukaan pienen piirin keskustelufoorumilta. Mies myönsikin tuoreessa haastattelussa yhteistyön alkaneen aikamoisen onnenpotkun kautta.
Joka tapauksessa Testard on taikonut koko seikkailun ajalle tukun aivan käsittämättömän hienoja melodioita. Ne sopivat järjestään todella hyvin reissun aikana nähtäviin tilanteisiin, minkä lisäksi niitä on mukava kuunnella myös ”irtonaisena”. Yksi suosikeistani on kaikessa veikeydessään Monoco-hahmon kohtaamisessa kuultava kappale, jossa kuullaan niin saksofonia kuin Roland-urkuja. Kuulostaa siltä, että Testard on Personansa pelannut.
Kokonaisuuden kruunaa laulaja-säveltäjä Alice Duport-Percierin heleällä sopraanoäänellä laulamat osuudet, joita kuunnellessa sielu kokee monenmoisia tunteita aina ilosta ja toiveikkuudesta haikeuteen ja suruun. Musiikkipuoli on siis valtaisan hyvin kunnossa, ja samaa voi sanoa myös ääninäyttelijöiden valinnoista, sillä ranskalaisesta alkuperästä huolimatta päätin kokea teoksen englanniksi.
Avainhahmojen roolissa kuullaan useita tunnettuja videopeliääniä, kuten Ben Starr (Final Fantasy XVI) ja Jennifer English (Baldur’s Gate 3). Yllättäen mukana on Hollywood-väriäkin, sillä Gustaven roolissa kuullaan Charlie Coxia (Daredevil) ja Renoirina Andy Serkistä (Lord of the Rings). Kaikki hoitavat leiviskänsä tyylillä, joskin Coxin repliikkejä vaivaa paikoin pieni vaimeus, joka ilmeisesti johtuu miksauspuolen ongelmista. Kehittäjien mukaan ongelma on tosin jo tiedossa, ja se tullaan korjaamaan julkaisupäivään mennessä.
”Kun yksi kaatuu, me jatkamme”
Clair Obscurilla on tarjottavanaan kerrassaan näyttävä ja uljas maailma tutkittavaksi, jonka kruunaa klassisista roolipeleistä tuttu maailmankartta. Varsinaisilla alueilla pelaajalla ei ole kuitenkaan lainkaan käytössä karttaa, joka on todella rohkea veto kehittäjiltä, sillä jokaisessa ”kentässä” on virtaviivaisten polkujen lisäksi myös haaraumia ja syrjemmässä olevia kolkkia.
Kartan puute kuitenkin pakottaa juuri sopivasti tarkkailemaan ympäristöä sekä maamerkkejä. Itse en esimerkiksi suuntavaistottomuudestani huolimatta eksynyt kertaakaan seikkailun aikana, joten ratkaisu on omissa kirjoissani onnistunut. On myös pakko kehua, miten maisemat ja ympäristöt saavat alueet näyttämään kerta toisensa jälkeen isommalta kuin ne oikeasti ovatkaan. Ja jos on audiovisuaalinen puoli upeaa jälkeä, niin pelattavuus se vasta timanttista onkin, sillä näin mukaansatempaaviin ja monipuolisiin taisteluihin en ole vuoropohjaisessa ympäristössä ottanut osaa sitten Metaphor: ReFantazion.
Clair Obscur antaa monipuolisuudessaan pelaajalle käytännössä Aku Ankasta tutun kaupungin avaimen, sillä vuoropohjaisen systeemin keskiössä ovat perus- ja taikahyökkäysten sekä kaukoaseen lisäksi sekä väistö että parryaminen. Ensin mainittuja voi tehostaa painamalla nappia juuri oikea-aikaisesti, ja vasemmassa yläkulmassa oleva aikajana näyttää puolestaan vuorojärjestyksen.
Perushyökkäykset palkitsevat hahmon aina yhdellä toimintapisteellä (AP), kaukoaseen käyttö maksaa puolestaan tuon verran, ja taikahyökkäykset maksavat yleensä jo useamman pisteen. Parryaminen on haastavaa lyhyen ja usein vaikeammin luettavan ajoitusikkunansa vuoksi, mutta toisaalta taas palkitsevaa, sillä suoran vastahyökkäyksen mahdollisuus avittaa pelaajaa taistelussa todella paljon. Väistöllä puolestaan on hieman reilumpi ikkuna, mutta vain täydellisellä ajoituksella tienaa itselleen yhden AP:n, samoin kuin parryn kanssa.
Retkikuntalaiset löytävät odotetusti paljon valuuttaa ja roinaa ympäristöistä, ja parhaimmat aseet löytyvät monesti vähän syrjäisemmistä kolkista. Perinteisen kykypuun ja levelöinnin lisäksi matkatyypeillä on käytössään (lyhyen prologin jälkeen) Pictoja sekä Lumina-pisteitä, jotka parantavat statseja entisestään. Jos varsinainen taistelu ei ollut jo riittävän monipuolista, niin myös näiden avulla voi kikkailla itselleen erilaisia yhdistelmiä, jotka avittavat taistelussa entisestään.
Kaikki tämä saattaa kuulostaa hengästyttävältä, mutta voin taata, ettei se ole sitä. Sanoisin jopa, ettei omalla roolipeliurallani ole vielä kertaakaan tullut vastaan näin hyvin loppuun asti mietittyä kokonaisuutta. Ja jos tässä ei ollut jo tarpeeksi, niin reissulaiset saavat pelin edetessä vielä lisää uusia työkaluja käyttöönsä, mutta jätän ne sinun löydettäväksi!
Niin hyvä, ettei sanotuksi saa
Clair Obscurin paras ja huonoin puoli on kenties se, että teos on roolipeliksi aika maltillisen pituinen, joten kiireisempienkään ei tarvitse varata koko vuotta sen pelaamiseen, mutta samalla se tarkoittaa sitä, että siitä täytyy joskus päästää irti. Onneksi pituutta on kuitenkin noin 30 tuntia, ja jos tämän upean maailman salaisuudet haluaa selvittää läpikotaisin, saa varata aikaa ainakin toisen mokoman lisää, sillä haastesepoille on tekijöiden mukaan myös omat ultimaattiset testinsä. Ja jos minulta kysytään, niin tämän arvion jälkeen aion ehdottomasti vielä jatkaa tutkimusmatkaani.
Clair Obscur: Expedition 33 on mestariteos, joka selkeästi ammentaa vaikutteita muista roolipeleistä, mutta tekee sen niin tyylikkäästi ja taidolla, että se seisoo täysin omilla jaloillaan ylikansoitetun genren joukossa, osittain tietysti omien uniikkien temppujensa ansiosta. Kyynisyyden ja epävarmuuden aikakaudella on ihanaa saada käsiinsä jotain näin taianomaista.
Bubi Walleniusta sievosti lainatakseni: jos Clair Obscur ei ole mukana vuoden peli -kandidaattien joukossa, niin minä syön hattuni. Ketsupilla tai ilman.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
