Riders Republicin julkistustraileri aiheutti aikoinaan sekavia aatoksia. Oli kerrassaan hienoa, että huolestuttavan marginaaliseksi kutistunut extreme-urheilulajien genre saisi viimein uutta tuulta purjeisiinsa. Vielä kun tekijänä häärii suhteelliseen onnistuneen Steepin taustajengi, nousivat odotukset varovaisen toiveikkaiksi. Toisaalta pelin pakkomielteinen pyrkimys kohti äärimmäistä cooliutta hinnalla millä hyvänsä, sekä loputon maailmaa syleilevän yhteisöllisyyden korostaminen aiheuttivat lähinnä vastareaktion: miksei näin yksinkertaisen toimivasta aiheesta voisi tehdä timantinkovaan pelimekaniikkaan keskittyvää kokemusta ilman kaikkea päälle liimattua tauhkaa?

Hypeä hassusti kustomoitavista hahmoista ja satojen pelaajien hengailupaikkana toimivasta temmellyskentästä ihmetellessä takaraivoon juolahti jopa ajatus, että tähtääkö Ubisoft free to play -mallia myötäilevään ratkaisuun. Eli hauskanpito ja maineen ylläpitäminen taataan lähinnä luottokorttia vinguttamalla.

Valtaisan vuoren uumenissa

Lopputulos edustaa sentään perinteisempää toimintamallia. Pelin kertaostos riittää hyvin, mutta krääsän kerääjille annetaan mahdollisuus tuhlata myös oikeaa rahaa. Kukkaron nyörit tiukasti sitomalla pärjää vallan mainiosti, sillä toinen toistaan hassumpia asusteita ja kulkuvälineitä pääsee haalimaan myös etenemisen avulla tienatuilla krediiteillä.

Yhteisöllisyys on Riders Republicissa joka tapauksessa erittäin vahvasti läsnä heti startista. Kehittäjät yrittävät hämärtää soolo- ja moninpelikokemuksen rajaa tunkemalla maailman täyteen samoilla poluilla suhaavia verkkopelaajia sekä tekoälyn ohjastamia haahuilijoita. Vaikka rajojen hämärtäminen on pääosin positiivista, kaikki sen ympärille luodut suunnitteluratkaisut eivät osu maaliinsa. Esimerkiksi puhtaasti koneen ohjastamia tyyppejä vastaan kisatessa takaisin kelaaminen ei vaikuta muihin kuin pelaajaan itseensä, tehden kyseisen ominaisuuden melko lailla turhaksi tai ainakin varmaksi tavaksi hävitä mittelöt. Samoin osallistujamäärät yksinpelipuolen tapahtumiin vaihtelevat hämmentävästi, kun toisinaan starttiviivalle ei asetu edes koneen ohjastamia tyyppejä.

Valtavien maailmoiden luominen tuntuu olevan Ubisoftin lempilapsi vuodesta toiseen ja genrestä riippumatta, eikä Riders Republic tee poikkeusta. Yhdysvaltain kansallispuistoista teemansa ammentava kokonaisuus on moninkertaisesti laajempi kuin esimerkiksi Steepin vuoristot. Samalla lajikatras ulottuu lumilautojen ja liitovarjojen ohella muun muassa BMX-pyöriin. Kisojen välisillä siirtymillä pääsee päristelemään esimerkiksi moottorikelkalla.

Lajista ja välineestä toiseen siirtyminen tapahtuu kirjaimellisesti kädenkäänteessä, sillä pikavalinnan avulla vuorten sankari teleporttaa rekvisiitasta toiseen jopa kesken ilmalennon. Kieltämättä yleistä fiilistä siivittää toisinaan hulvaton tunnelma, kun porukka taittaa matkaansa toinen toistaan härömmillä vempaimilla.

Yksinäisiä susia ja laumasielujen sekamelskaa

Riders Republicissa riittää sisältöä julkaisijalle tuttuun tyyliin. Yhden kisan selvitettyään kartalle aukeaa yleensä pari uutta ikonia tilalle, joten ilmiön kertaantuessa maailma tulvii nopeasti valtavasti erilaista tekemistä. Kisoissa on myös aina kolme sivutavoitetta, joita kaikkia saa harvemmin suoritettua ensimmäisen yrityksen aikana. Varsinaisten tapahtumien ohella karttaan kätkeytyy kosolti muuta pikkusälää maisemapaikoista kerättäviin esineisiin tai esimerkiksi puhkaistaviin ilmapalloihin. Isompien keskushubien ympärille keskittyvät puolestaan niin kauppapaikat kuin harjoittelu- ja kokoontumisareenatkin. Löyhän tarinan aikana tavatut toinen toistaan coolimmat tuttavuudet pitävät huolen, että kaikki toiminnot esitellään juurta jaksaen – riippumatta siitä, halusiko pelaaja kuunnella itsestäänselviä jaarituksia vai ei.

Massiivisimmat yhteisölliset verkkomittelöt starttaavat nimenomaan kokoontumispisteiltä. Kymmeniä pelaajia ja useampia lajeja yhdistävät taistot ovat sekavuudessaan kokeilun arvoisia, mutta pidemmän päälle konsepti alkaa maistua puulta. Verkossa pääsee taistelemaan totta kai myös pienemmällä porukalla kisakohtaisesti, mutta hitaahko ja epävarmasti toimiva haku kannustaa ainakin tällä hetkellä soololaskujen puolelle.

Koko Riders Republicin useampaan suuntaan kurottavaa konseptia voisi oikeastaan verrata extreme-urheilijoiden näkemykseen Forza Horizonista. Käytännön toteutus ei kuitenkaan millään osa-alueella nouse yhtä hiotulle tasolle automaailman esikuvansa kanssa. Esimerkiksi pikasiirtymien käyttö on periaatteessa vaivatonta, mutta jostain kumman syystä teleporttaus tapahtuu aina muutaman sadan metrin päähän valitun tapahtuman varsinaisesta aktivointipaikasta. Usein alla on myös väärä varustus, kun pelaaja huomaa seisoskelevansa sukset jalassa kivikkoisella kallionkielekkeellä miettien pääsyään läheiselle huipulle. Välineiden vaihto onnistuu toki edelleen nopeasti, mutta ärsytys se on pienikin ärsytys.

Sama fiilis jatkuu teknisellä puolella. Toisinaan kaukana siintävät ja jylhät vuorimaisemat onnistuvat vakuuttamaan, mutta yleisesti ottaen ulkoasua voisi kuvata pikemminkin toimivaksi kuin silmiä hivelevän kauniiksi. Ruudunpäivitys pysyy joka tapauksessa kiitettävän sulavana sekä lataustauot lyhyinä testatussa PlayStation 5 -versiossa. Pelin vahvasti verkkoon sidotun luonteen vuoksi salamannopea paluu reiteille konsolin valmiustilaan jättämisen jäljiltä ei sen sijaan onnistu, sillä yhteyttä siirrytään palauttamaan pitkäpiimäisesti päävalikon kautta.

Jokaiselle jotain, kenellekään ei kaikkea

Sen ihan ensimmäisen trailerin aiheuttama kaksijakoinen fiilis kantaa yllättävän samanlaisena aina lopulliseen tuotteeseen saakka. Pienissä annoksissa ja sopivan tapahtuman sattuessa kohdalle pelin parissa on suorastaan huippuhauskaa. Parhaiten maaliinsa osuvat nimenomaan lumilajit. Laudalla tai suksilla temppuilu maksimipisteiden perässä on pääsääntöisesti mukavaa puuhaa. Etenkin pidemmillä maastoreiteillä fiilis nousee korkealle, kun laskuun onnistuu löytämään sen kuuluisan flown puuterilumen ja kallioiden välissä kikkaillessa.

Pyöräily on puolestaan ihan mukiinmenevän vauhdikasta viihdettä, joka toimii ainoastaan kovin pieninä annoksina. Jostain syystä sarvien takana yleistuntuma ei ole järin luonnollinen tai pidemmän päälle edes hauska, joten laji lepää puhtaasti reittiensä ja vauhdin huuman varassa. Liitopuvulla ja rakettirepulla lentely on toki näyttävää, mutta samalla kenties puuduttavinta ajanvietettä. Pelkän puvun kanssa joutuu sentään hieman taktikoimaan hurjapäisyyden ja korkeuden ottamisen välimaastossa, mutta rakettien avulla kisaaminen on yksinkertaisesti tylsää rinkuloiden läpi haukottelua.

Riders Republicin suurin ongelma piilee epätasaisuudessa

Riders Republicin suurin ongelma piilee epätasaisuudessa. Se tarjoaa parhaimmillaan hauskoja hetkiä, ja pitkäpiimäiset tutoriaalit unohtaen Ubisoftin luomukseen on helppo päästä sisään – eikä vähiten monipuolisten säätömahdollisuuksien vuoksi. Kuitenkin ilo jää usein turhan lyhytaikaiseksi, kun jo vajaan puolen tunnin tähtien keräilyn jälkeen saattaa huomata haikailevansa muiden pelien pariin.

Ylipäätään motivaatiota jatkaa vielä se yksi kuuluisa lisäkierros on vaikea kaivaa mistään. Kaikkea tarjotaan yltäkylläisyyteen asti, eikä mikään oikein tunnu miltään. Kenties nämä ovat vain vanhan ja väsyneen sedän horinoita, sillä jälkikasvuun pelin anti uppoaa selvästi paremmin. Silti uskallan väittää, että paketin säälimätön tiivistäminen ja pelkästään toimivimpiin osa-alueisiin keskittyminen muokkaisivat "ihan kivan" tasolle jääneestä kokonaisuudesta kosolti koukuttavamman meille kaikille pelaajille.

Kirjaudu kommentoidaksesi