Bayonetta 2 Nintendo Switch

Kakkonen ei ole ykkönen - nyt sekin on tutkittu! [K18]

Bayonetta 2 julkaistiin alunperin vuonna 2014 Nintendon Wii U:lle. Switch-versio tuo mukanaan muutamia uudistuksia, joista merkittävin on tasaisen sulava ruudunpäivitys (60 framea sekunnissa 720p-resoluutiolla). Tämän lisäksi peli tukee Switchin kosketusohjausta ja Nintendon Amiiboja. Pelin ikäraja on K18.

Noitaneito Bayonettan jouluostokset keskeytyvät ikävällä tavalla, kun niskaan kirjaimellisesti sataa verenhimoisia enkeleitä. Shoppailujen kantojuhtana ollut rääväsuu Enzo sekä kinkereille sopivasti ilmaantuva ystävätär Jeanne ovat jälleen sen parissa minkä osaavat parhaiten. Joulu on antamisen aikaa – joten turpaan vaan ja kunnolla.

Bayonetta 2:n juoni on kuin kuopatusta Marvel-elokuvasta ja ympäristöt pistetään remonttiin ronskimmin kuin ensimmäinen Avengers-elokuvakaan kehtasi koheltaa. Tämä on kuin Michael Bay, Tim Burton ja Quentin Tarantino olisivat ryyppyiltana päättäneet tehdä yhteisen käsikirjoituksen. Kuulostaa kieltämättä herkulliselta.

Kaikki on överiä, omituista ja häpeilemätöntä.

Pelaajalle kaikki suodatetaan erittäin japanilaisen irstailufiltterin lävitse. Naishahmoja näytetään antaumuksella niin räävittömissä haara-asennoissa, ettei moisia venytyksiä näe edes olympialähetysten limaisimmissa lähikuvissa. Lähimpänä šokkiarvonsa puolesta lienee taannoin Helsinkiläistä osaa suomenkansasta ravisuttanut "äijähaara". Haara-asetelmien lisäksi Bayonetta löytää itsensä jatkuvasti ilkosiltaan. Tehokkaimmat hyökkäykset imaisevat vaatteet sankarittaren yltä ja muuttavat ne maagisesti vihollisten rankomisen työvälineiksi. Täysin alastomia pelihahmot eivät ole, sillä strategiset paikat ovat peitetty. Mielikuvituksen varaan jää kuitenkin vain vähän.

Tämä jakaa yleisön kahtia: toisten mielestä touhu on silkkaa törkyä, siinä missä toiset ovat nikkaroimassa taulunkehyksiä tapauksen ympärille. Ehkä näiden ääripäiden väliin mahtuu vielä kolmaskin porukka: toimintapelien ystävät, jotka yrittävät vain keskittyä olennaiseen.

Vanhassa vara parempi

Bayonetta 2 rakentaa vahvasti vanhan päälle. Ympäristöissä ja eritoten vihollisissa on paljon aikaisemmasta osasta nähtyä. Aikanaan upealla vihollishahmosuunnittelulla ihastuttanut maailma tuntuu yllättävän innottomalta. Tekijätiimi on pääpiirteittäin sama ja touhun tunnistaa aikaisempansa perilliseksi, mutta jotain on matkan aikana hukattu.

Tätä ei kehtaa pelata kuin yksin

Uusi tarinankaari esitellään sillä halvimmalla tyylillä: pelaaja tupsahtaa keskelle käynnissä olevia tapahtumia, eikä mistään tajuta mitään ennen viimeistä varttituntia. Tämä on äärimmäisen tylsä ja miljoona kertaa nähty motivaattori. Nenän edessä roikoteltavat uudet tapahtumat puuroutuvat vanhan kanssa, kun nyt painitaan Taivaan (Paradiso) joukkojen lisäksi myös Helvetin (Inferno) leegioiden kanssa.

Tarina kerrotaan ensimmäisen osan tapaan osittain staattisin kuvin. Ratkaisua voidaan joko pitää tyyliseikkana tai nähdä siten, että valtaosa budjetista on laitettu taistelujärjestelmän rakentamiseen ja pelattavuuden hiomiseen. Tietyssä mielessä Bayonetta 2:ssa on samankaltainen indiemäinen vivahde kuin ensimmäisessä osassa. Tekijöiden intohimon, näkemyksen ja osaamisen vuoksi kokonaisuus on kuitenkin suurempi kuin osiensa summa. Sille voi antaa paljon anteeksi. Siksi onkin harmillista, että suuri sydän harvoin heijastelee myyntilukuihin halutulla tavalla.

Kick! Punch! It's all in the Mind!

Bayonetta-sarja kuuluu toimintapelien kirkkaimpaan kärkikastiin. Jatko-osa hioo touhun taistelemisen osalta terävämmäksi.

Näkyvimmillään ampuma-aseiden roolia on pienennetty ja tuntuvimmillaan väistämiseen pohjautuvaa taistelemista on helpotettu: onnistuneen väistöliikkeen aktivoimaan noita-aikaan (lue: bullet time) pääsee helpommin. Väistön ajoittamisen kriittisin piste sijaitsee nyt vihollisen hyökkäyksen alkupäässä, eikä kysymys ole niin raadollisesti väistön ajoittamisesta siihen mikrosekuntiin, jota ennen vihollisen hyökkäys varsinaisesti osuu.

Väistämisen ja taistelemisen mekaniikat ovat hiukan eri taajuudella kuin aikaisemmassa osassa. Toiminta on kokonaisvaltaisesti nopeampaa sekä lyhytkestoisempaa. Taisteluiden tuoksinnassa aktivoitavat makaaberit erikoisuudet ovat täten myös ensimmäistä osaa sukkelampia: Bayonetta voi loitsia tantereelle esimerkiksi infernaalisen juoksumaton. Sille asetettu kentauri-vihulainen poljetaan nöyryytyksen päätteeksi juoksumaton päässä odottavan murskaimen kitusiin.

Hirtehisen huumorin kukkaa saa haistella moneen otteeseen

Pääpiirteisesti taistelut nojaavat noita-ajan aktivoimiseen ja erikoishyökkäysten käyttämiseen. Taistelemista voidaan kuitenkin muokata erilaisilla esineillä ja aseilla. Pitemmän ulottuvuuden omaavilla aseilla on ymmärrettävästi helpompi osua isompaan määrään vihollisia samanaikaisesti, siinä missä jotkin esineet voivat siirtää painoa pois väistelyltä, antaen hahmolle enemmän pontta suoraviivaiseen turpaanvetoon.

Taistelupelien maailmassa on paljon tunkua, mutta vain harvat pääset sinne kärkikahinoihin. Pyörittelipä tätä miten päin tahansa: Noitatoiminnan taisteleminen on – ellei nautinnollisinta päällä maan, niin ainakin – yksi toimivimmista ja monipuolisimmista toteutuksista.

Äitiii... keksi meille jotain tekemistä!

Mustelmien ja verjnuarmujen välimaastosta tarjoutuu käytäviä kuljettavaksi ja tasoja pompittavaksi, ilman sen kimurantimpia salaisuuksia. Seikkailupeliksi tästä ei ole sitäkään vähää mitä ensimmäinen osa yritti. Kerättävää ja suoritettavaa on tästä huolimatta ihan mukavasti, joten kokemus ei ole heti ohi, vaikka tarina loppuukin. Tämä on hyvän toimintapelin merkki: ymmärretään mikä on ykkösjuttu ja luodaan sille toimivat puitteet.

Maaliviivan jälkeen avautuvat uudenlaiset haasteet, joissa taistelutaidot joutuvat viimeistään koetukselle. Tosipelaajat käyvät tietenkin uudelleen tarinaosuudet lävitse hankkimalla mittelöistä arvosanoiksi kirkkaimmat platinat ja löytämällä parhaimmat piilotetut aseet.

Jatko-osaan on leivottu mukaan moninpelaamisen mahdollisuus. Se on muiden ekstrojen tapaan irrallinen osa, eikä sillä ole mitään tekemistä varsinaisen tarinaosion kanssa. Tavoitteena on mätkiä tie mahdollisimman pitkälle vihollisaaltojen lävitse, kunnes suusta pääsee parahdus: "liian hapokasta!" Moninpelin paikallinen versio tarvitsee kaksi Switch-konsolia ja kumpaankin oman kopion pyörimään. Jaetun ruudun vaihtoehtoa ei ole.

Löysät pois

Tärkeimpiä muutoksia ensimmäisen osan jäljiltä on Quick Time Event -tapahtumien hylkääminen. QTE:ssa perinteisesti seurataan tarinaa välianimaatiossa, kunnes yhtäkkiä ruudulle pamahtaa jonkin ohjaimen napin kuva. Ellei nappia onnistu painamaan ajoissa käy yleensä köpelösti ja kyseisen tarinanpätkän joutuu katsomaan alusta.

Reaktiotestien jättäminen pois on yksi jatko-osan parhaimmista uudistuksista. QTE on osa "vanhaa maailmaa", eikä sillä pitäisi olla mitään tekemistä modernin pelaamisen kanssa. Ensimmäisen Bayonettan tapauksessa nämä tilanteet tuntuivat poikkeuksellisen raskailta, sillä huomio herpaantui usein karmeiden välitarinointien aikana ja koko roskan joutui katsomaan uudelleen. Pahimmassa tapauksessa epäonnistuminen QTE-tilanteessa tarkoitti myös edeltäneiden taisteluiden uusimista.

Tehokkaampi Switch-konsoli mahdollistaa paremman grafiikat kuin vanhempi Wii U. Tuhnuisimpia tekstuureita on korjailtu ja jotkut efektit näyttävät hieman erilaisilta, mutta muutoin laajempaa remasterointia ei ole lähdetty tekemään. Nykymittapuulla 720p-resoluutio on vaatimaton suoritus, mutta onneksi toiminnan keskellä tähän ei kiinnitä huomiota. 60 ruudun sekuntinopeuden vuoksi toiminta on sujuvaa ja se antaa pelaajalle paremmin informaatiota esimerkiksi tulevasta hyökkäyksestä kuin muutamat ylimääräiset pikselirivit suuremmassa resoluutiossa.

Kahvi teki tehtävänsä, mutta laihaa se oli

Kokonaisuus on rönsyilevä, siinä missä aikaisemman osan revittelyt myötäilivät selkeämpää visiota, selvästi vahvemmalla identiteetillä. Nyt tuntuu olevan vain kiire taisteluihin, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta onko mukaan ollut pakko tunkea niin paljon väkinäistä karmeata tauhkaa taisteluiden väliin? Pelaajaa aliarvioivaa, väkisin kuulia ja täysin turhaa tarinaa enemmän fiilistä latistavat kierrätetyt viholliset. Mukana on liian vähän uutta: lyhyet vierailut robottipuvussa, naurettavan tökerö ratsastelu ja lentelyosuudet ovat väkisin päälle liimattua. Jatko-osan teemakappaleeksi valittu ikivihreä Moon River ei nosta samanlaista svengaavaa hekumaa kuin edeltäjän Fly Me to the Moon, mutta se ei myöskään hidasta missään vaiheessa tahtia tunnelmoidakseen erilaisen tunnussävelensä tahdissa. Nyt olisi ollut tilaisuus näyttää hempeämpää puolta päähahmosta.

Bayonetta 2 tuntuu enemmän Bayonetta 1.5:ltä

Jatko-osa ei yksinkertaisesti tunnu täydeltä peliltä. Vähänkään harjaantuneempi tattininja sutaisee tämän läpi yhdellä istumalla. Ehkäpä juuri siksi on hyvä, että pelin mukana tulee myös Bayonetta 1, joka on kiillotetumpaa jatko-osaansa täyteläisempi pelikokemus. Haastetta kaipaavalle taistelutkin ovat yleisesti vaativampia. Oheinen arvosana on tarkoitettu pelkästään Bayonetta 2:lle, mutta koska nämä tulevat tandemina, joku saattaisi ruveta miettimään pykälän korkeampaa arvosanaa: kaksi hyvää peliä yhden hinnalla on erinomainen tarjous!

Lue tästä Esa Linnan aiempi (paremmalla arvosanalla varusteltu) Nintendo Wii U -version arvostelu.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi