Murhamurmeli ja kahdeksan kalmokandidaattia

Lähes kymmenen vuoden ikäinen Dishonored oli julkaisuvuotensa mahdollisesti paras peli. Saman studion uutukainen, Deathloop, osoittaa tiukan tunnelman ja huikean mielenkiintoisten maailmojen kumpuavan syvältä Arkane Studiosin DNA:sta.

Kuolema on vain hidaste

Jos peli alkaa kohtauksella, jossa selkeästi ärtynyt naisihminen tunkee machetea rintalastasi läpi, ja perään heräät yksin autiolta hiekkarannalta, on pohja mielenkiintoiselle jatkolle pedattu heti alkumetreillä. Alussa pelaaja on ihan yhtä pihalla kuin ohjattava päähenkilö, mutta nopeasti selviää, että sankarin nimi on Colt Vahn ja paikka on Blackreefin saari. Ja tästä mysteeri lähtee vain syvenemään.

Aika pian Colt päästää syystä tai toisesta kylmän pierun ja löytää itsensä uudelleen samalta saarelta, samana aamuna, saman vihamielisen ympäristön keskeltä. Sama toistuu aina, kun joku päästää Coltista ilmat pihalle tai kun sankari painuu iltapuulle. Ja aivan kuten tuonpuoleiseen yleensä, tässäkään tapauksessa rajan taakse ei saa maallista omaisuutta mukaansa. Mutta saaren tutkiminen kerryttää tietopääomaa, ja se osoittautuukin tärkeimmäksi aseeksi.

Miten rikkoa silmukka?

Deathloop edustaa parasta pelikäsikirjoitusta aikoihin. Coltin yksinpuhelut sekä tämän ja päävastustaja Juliannan väliset radiokeskustelut ovat nokkelia ja paikoin hörähdyttävän hauskoja. Jatkuvasti paljastuu uusia yksityiskohtia, jotka pala palalta avaavat Blackreefin ja sen asukkaiden arvoituksellista historiaa.

Olennaisimpia näistä asukkaista ovat kahdeksan "visionääriä", joiden hengissäpysyminen pitää Blackreefin aikasilmukan kasassa. Jos kaikki kahdeksan saa päästettyä päiviltä, silmukka murskautuu. Vaikeuksia aiheuttaa tietysti se, että aina uuden aamun koittaessa myös visionäärit ovat uudestaan hengissä, joten päivä täytyy suunnitella oikein, jotta koko kahdeksikko saadaan kerralla kaadettua.

Vaikka saari on jaettu neljään alueeseen, ja pelaaminen on käytännössä näiden alueiden koluamista uudelleen ja uudelleen, uudet johtolangat avaavat uusia ovia, joten saman toisto ei käy puuduttavaksi. Muistiinpanot, sähköpostit ja äänitallenteet ohjaavat piipahtamaan eri alueilla eri vuorokaudenaikohin, sillä osa paikoista on vierailtavissa vain tiettyinä hetkinä. Ja vähitellen Colt selvittää, miten silmukasta pääsee pakenemaan.

Arkane-elementti

Deathloopin teknisiä ansioita käydään paremmin läpi Tonin arvostelussa, mutta itselleni tämän pelin nostaa vuoden huippujulkaisujen joukkoon samat tekijät kuin aikoinaan Dishonoredin: uskomattoman upea tunnelma ja pelin äärimmäinen uskollisuus tyylilleen.

Siinä missä Dishonored oli tyylikäs yhdistelmä mystiikkaa ja steampunkia, Deathloop on jotain ihan muuta. Omaperäisyyden puolesta sille on vaikea löytää vertailukohtaa, mutta omaperäisyys ei pitkälle kanna, jos peli on muuten ongelmainen. Tästä ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan, sillä toteutus tukee täydellisesti taiteellista visiota.

Koska olen pohjimmiltani tarinallisten yksinpelien ystävä, viimeaikainen GaaS-suuntaus on saanut harkitsemaan koko harrastuksesta luopumista. Onneksi kuitenkin aina silloin tällöin tulee vastaan tällaisia mestarinäytteitä, jotka palauttavat uskon alaan.

Kirjaudu kommentoidaksesi