Mestarillisesti rakennettu selviytymistarina Joelista ja Elliestä ei sinänsä olisi kaivannut jatkoa, mutta Naughty Dog oli eri mieltä – ja hyvä niin. The Last of Us Part II jatkaa pelisarjaa koston kierteestä kertovalla jatko-osalla unohtaen kokonaan moninpelin.
HUOM: Arvostelu sisältää juonipaljastuksia The Last of Usin ensimmäisestä osasta.
Tarkoitus ei aina pyhitä keinoja
Vuonna 2013 julkaistun avausosan teknisesti upea alku pohjusti Joelin tarinakaaren. Yhden sotilaan päätös totella järjetöntä komentoa vei Joelilta rakkaan tyttären. Menetyksen ja luopumisen tuska ovatkin ensimmäisen osan pääteemoja, minkä myötä tapahtumat eskaloituivat lopussa Joelin henkilökohtaiseen, erittäin kylmään päätökseen pelastaa Ellie leikkauspöydältä ja murhata Fireflies-vastarintaliikkeen puolustuskyvyttömät kirurgit. Maailmaa runnelleelle taudille immuuni tyttö muuttui epäonnisesta salakuljetuskeikasta syyksi elää, eikä mikään – edes mahdollinen parannuskeino – ollut tarpeeksi painava syy luopua uudesta elämänlangasta. Valinta, joka jäi painamaan molempien päähahmojen mieliä, hieman eri syistä tosin.
Jatko-osa kertaa pintapuolisesti Salt Lake Cityn tapahtumat, mutta hyppää sen jälkeen ajassa neljä vuotta eteenpäin. Elämä kukoistaa Marian, Joelin kälyn, johtaman Jacksonin kaupungin kaduilla. Lapset käyvät koulua mitä lumisodiltaan ehtivät, taaperot harjoittelevat kävelyä pitkin kaupan terassia, ja arki pyörii niin normaalisti kuin tappavan sieni-infektion riivaamassa maailmassa pystyy. Lähialueen partioinnit Dinan, Ellien ystävän ja ihastuksen kohteen, kanssa piristävät nuoren naisen rutiineja. Lumimyrskyn mukana tuomat vieraat käynnistävät kuitenkin tapahtumaketjun, jonka seurauksena onnellinen arki vaihtuu väsyttäväksi jäljitysmatkaksi kohti länsirannikkoa ja Washington Liberation Front -liikkeen kontrolloimaa Seattlea.
Mitä vähemmän jatko-osan juonesta tietää etukäteen, sen parempi. Siinä missä vuoden 2013 teos oli pääasiassa kuvattu Joelin perspektiivistä, jatko keskittyy Ashley Johnsonin tulkitsemaan Ellieen. Käsikirjoitus ottaa rohkeita askelia heti alusta asti, vaikkei juoni ylläkään aivan ensimmäisen osan herkkyyteen matkan tarkoitusperien takia. Se ei tosin tarkoita, etteikö The Last of Us Part II olisi loistava peli.
Kehitys kehittyy
Naughty Dogin peleissä on ollut aina nähtävissä selkeä jatkuvuus: uusia ominaisuuksia tuodaan ripotellen lisää, ja vanhoja ehostetaan entisestään. Sama toistuu myös nyt. The Last of Us Part II lainaa taktisia vaikutteita Nathan Draken seikkailuista, sillä hiippailu- ja taistelukohtauksissa on elintärkeää hyödyntää pitkän heinikon tarjoamaa näkösuojaa. Tuulen puhaltamassa kasvustossa voi myös maata ja ryömiä pelkän kyykkimisen lisäksi. Infektion muuttamat raakalaiset eivät havaitse maastoutuneita hahmoja kovinkaan helposti, mutta ihmisvihollisten kanssa saa olla tarkkana. Varsinkin vartiokoirat saavat pelaajan liikkeistä helposti vainun, minkä seurauksena piilottelu vaatii huomattavasti dynaamisempaa otetta. Tiiliskivillä ja pulloilla aiheutetut hämäykset ovat elintärkeitä, jotta pääsee eroon lähestyvästä vaarasta. Verenhimoiset karvakorvat esiintyvät todennäköisesti seuraavassa Uncharted-sarjan pelissä, jos vanhat merkit pitävät paikkansa.
Matkan varrella hyödynnetään myös köysiä kiipeämiseen ja pudotusten yli heijaamiseen – taitoja, joita studion rakastettu aarteenmetsästäjä on hyödyntänyt edellisissä seikkailuissaan. Muuten paluu The Last of Usin pariin tuntuu tutulta. Miksipä korjata asioita, jotka eivät ole rikki? Kontrollit ovat pysyneet samoina, mitä nyt käyttöliittymää on hieman suoraviivaistettu. Inventaarioon siirrytään edelleen DualShockin kosketuslevyn kautta, ja varusteita parannetaan ympäristöistä kerätyillä tarvikkeilla. Alueet ovat huomattavasti avoimempia kuin aiemmin tarjoten paljon tutkittavaa. Osan ajasta matkaajilla onkin apunaan kartta ja hevonen, jotta etäisyydet eivät tuntuisi liian pitkiltä.
Elämän makuinen maailmanloppu
Studion taito luoda elävältä tuntuvia, asuttuja ympäristöjä on kerta kaikkiaan nautittavaa. Yksityiskohtien tasoa ja määrää jää tuon tuosta ihailemaan, sillä jokainen koti ja kauppa tuntuu persoonalliselta, aidolta paikalta. Eri puolilta löydettävien kirjeiden ja muistilappujen kautta kerrotut ihmiskohtalot kiedotaan lisäksi tapahtumapaikkoihin ihailtavan huomaamattomasti: Mätänevä ruumis kellarissa tai viiden tartunnan saaneen sotilaan porukka autotallissa vaikuttavat satunnaisilta kohtaamisilta, mutta tarkkaavainen pelaaja palkitaan heidän taustatarinoillaan. Kaikkia paikkoja ei ole pakko tutkia – välillä ympäristöjen laajuus jopa rikkoo juonen rytmitystä – mutta ensiluokkainen kenttäsuunnittelu käytännössä vetää pelaajan väkisin mukaansa.
Yksityiskohdat eivät rajoitu pelkästään pelimaailmaan. Likaiset kynnet, Ellien tatuoinnin eri kehitysvaiheet riippuen takaumien ajankohdista, aseiden pienimmätkin detaljit – esimerkkejä pystyisi listaamaan kymmeniä. Hahmot ja heidän animaationsa ovat kuin suoraan oikeasta maailmasta. Joel, Ellie, Tommy ja Dina – vain muutaman mainitakseni – käyttäytyvät kuin aidot ihmiset oikeine tunteineen. Dialogi oli The Last of Usin vahvuus, eikä jatko-osa tee poikkeusta. Käsikirjoituksen laatu veikeine vitseineen ja viittauksineen menneisiin tapahtumiin on alalla omassa luokassaan. Hahmojen väliset naljailut muistuttavat, miksi heihin rakastui alun perin.
Hyviä ihmisiä molemmilla puolilla
Pitkän kampanjan aikana koetaan niin ilon, surun, raivon kuin huumorinkin hetkiä. Ääninäyttelijät Ashley Johnsonin ja Joelin roolin uusivan Troy Bakerin johdolla tekevät esimerkillistä työtä, oli tunnetila sitten mikä tahansa. Molemmat pääsevät tarinan aikana myös kostuttamaan pelaajan silmät kitaran varressa laulaen. Iso kiitos kuuluu myös Neil Druckmannin vakuuttavalle ohjaustyölle sekä tunneskaaloihin hyvin taittuvalle pelimoottorille. Nimike rullaa kuin unelma jopa alkuperäisellä PlayStation 4:llä taikoen uskomattomia maisemia säästä tai valaistuksesta riippumatta. Naughty Dogin jokainen osasto taide- ja äänisuunnittelusta aina minimalistisen, immersiota vahvistavan käyttöliittymän toteuttajaan ansaitsee hatunnoston. The Last os Us Part II on teknisesti ja taiteellisesti mestariteos.
Suurin osa The Last of Us Part II:n kritiikistä osuu osa-alueeseen, josta ei voi puhua pilaamatta muiden kokemusta – juoneen. Rohkeista valinnoista huolimatta tarina ei yllä avausosan tasolle. Kertomus on brutaali, synkkä ja ajoittain jopa toivoton, mutta sen suurin ongelma on pituus. Kampanja vaatii pelaajaa heittäytymään tunteesta toiseen hetkinä, jolloin odotti näkevänsä jo askelia kohti ratkaisua. Tapa, jolla tarina kerrotaan jättää toki paljon nyansseja toiselle läpipeluukerralle, mutta vaatii kokijalta paljon pitääkseen tunnelatauksen yllä läpi kymmenien tuntien jännärin. Tiiviimpikin rupeama olisi riittänyt.
Lisäksi pituus nakertaa toiminnasta parhaimman terän pois. Pelattavuus on pysynyt jatko-osan onnistuneista lisäyksistä huolimatta pääasiassa samana, joten taistelu- ja hiippailukohtaukset alkavat väkisinkin toistaa itseään, vaikka pelialueiden kokoa on kasvatettu. Varsinkin lopun käänteet ja kahnaukset tuntuvat työltä jo valmiiksi ylipitkän kampanjan jälkeen. Pieniä valituksia muuten yhtenäisessä kokonaisuudessa.
Lopettamisen vaikeus
Ihminen on itsensä pahin vihollisensa, jopa naksuttelijoiden (clickers) valtaamassa maailmassa. The Last of Us Part II keskittyy länsirannikon ryhmittymien väliseen dynamiikkaan ja esittelee itsenäiseksi naiseksi kasvaneen Ellien näiden valtataisteluiden välissä. Teknisesti konsolisukupolven kirkkainta kärkeä oleva teos vahvistaa Naughty Dogin asemaa tarinavetoisten yksinpelien mestarina ja jatkaa studion rautaista tarjontaa monimuotoisella kostoeepoksella.
Tunnelma vaihtelee deadspacemäisestä kauhusta elämäniloiseen draamaan, ja kaikkeen siltä väliltä Gustavo Santaolallan melankolisten kitarasävelten herkistellessä taustalla. Harmi, että nimike kompastelee jatko-osien perisyntiin: enempi ei ole aina parempi.
