Mortal Kombat

Pelihalleihin ilmestyessään ensimmäinen Mortal Kombat nousi otsikoihin äärimmäisellä raakuudellaan. Oikeiden näyttelijöiden pohjalta digitalisoidut pikselihahmot mättivät toisiaan tavalla, joka sai kukkahattutädit varpailleen ympäri maailman. Lopetusliikkeissä nähdyt irtopäät sekä sydämien repimiset olivat monille liikaa, joten sensuuri iski osaan kotikoneversioista. Kohu kuitenkin ruokki pelaajien kiinnostusta entisestään tehden Midwayn mätkinnästä hillittömän hitin. Liki kahdenkymmenen vuoden, lukemattomien jatko-osien ja elokuvasovitusten jälkeen sarja palaa nyt juurilleen – ilman ylimääräisiä lisänimiä ja pelimekaniikaltaan perinteisen kaksiulotteisena. Jaksaako brutaali toiminta innostaa aikana, jolloin pelien väkivalta on arkipäiväistynyt 90-luvun alkuvuosista?

Väkivaltahistorian lyhyt oppimäärä

Järjestyksessään jo yhdeksäs Mortal Kombat rakentuu kolmen alkuperäisen pelin ympärille. Ilkeät Shang Tsung ja Shao Kahn yrittävät keplotella turnausten avulla maapalloa haltuunsa, kun planeettaa puolustava ukkosenjumala Raiden kerää joukkonsa taistelemaan pahan voimia vastaan. Hahmokaartissa esiintyvätkin käytännössä kaikki alkuvuosien suosikit. Valittavaksi annetaan peräti 28 taistelijaa, joiden lisäksi pelaajalle kiusaa tekevät kolme pomohahmoa. PlayStation 3 -version erikoisuuksiin kuuluu myös God Of Wareista tuttu Kratos, jonka tyly olemus sopii näihin väkivaltakekkereihin kuin nyrkki silmään.

Yksinpelaajia ei yleensä taistelupeleissä hemmotella, mutta Netherrealm Studios tekee piristävän poikkeuksen. Suurimmat paukut ladataan tarinatilaan, jossa ensimmäisen trilogian tapahtumia kerrataan ennalta määrätyillä hahmoilla. Kokonaismittaa pelikelloon kertyy lyhyehkön putkiräiskinnän verran, eli neljästä viiteen tuntia. Alkuperäisen käsikirjoituksen juonenkäänteitä suhteellisen tarkasti kuvaavat välivideot tarjoavat herkkua sarjan pitkäaikaisille faneille, vaikka kerronta tutun hölmöä onkin. Tarinassa raakuusmittari on fiksusti käännetty pienemmälle, joten keskeiset hahmot eivät menetä päätään joka matsin lopussa. Tosin miinusta täytyy jakaa videoiden teknisestä laadusta. Rakeiset ja huonosti pakatut näytökset erottuvat ikävästi muutoin viimeistellystä kokonaisuudesta.

Yksinäisen mätkijän onnen päivät eivät pääty tarinan läpäisemiseen. Haastetornissa tarjotaan sadoittain erilaista pientä purtavaa, esimerkiksi muistipelejä ja rämpytystestejä. Haasteita kuorrutetaan sopivalla määrällä huumoria. Perinteinen arcade-tila on myös mahdutettu mukaan höystettynä mahdollisuudella kahden hengen joukkuematseihin. Lisämotivaationa kaikesta palkitaan krediiteillä, joita käytetään paikallisella hautausmaalla avaamaan monenkirjavia bonuksia. Näissä taattuun Mortal Kombatin tyyliin toteutetuissa arpajaisissa palkintoina on muun muassa uusia lopetusliikkeitä, asuja sekä konseptitaidetta.

Jotain vanhaa, jotain lainattua

Pelimekaniikka ottaa varovaisia askeleita kilpailijoidensa suuntaan. Jokaiselle raajalle annetaan tekkenmäisesti oma nappinsa. Capcomin teoksista puolestaan lainataan tasaisesti taistelun tiimellyksessä täyttyvä supermittari. Kolmeen vaiheeseen jaettuna se mahdollistaa osittain ladattuna tavallista tehokkaammat erikoisiskut, mutta todelliset herkut annetaan käyttöön vasta palkin kokonaan täytyttyä. X-ray-liikkeet ovat kirjaimellisesti luita murskaavia yhdistelmiä, jotka kuvataan nimensä mukaisesti röntgenkameran läpi. Liikkeet näyttävät erittäin brutaaleilta ja saavat toimintaa seuraavan pelaajankin irvistämään myötätunnosta. Tehoa superiskuilla tosin voisi olla vähemmänkin, sillä ne saattavat kuluttaa jopa kolmasosan vastustajan energiasta. Taitoa niiden toteutus ei juuri vaadi: L2- ja R2-näppäinten yhtäaikainen painaminen riittää. Lisäksi palkki latautuu täyteen käytännössä joka ottelussa.

Muilta osin pelattavuus edustaa tuttua mortalkombatia, niin hyvässä kuin pahassa. Hahmojen perusliikkeet ja nopeudet ovat hyvin samankaltaisia keskenään, taistelijat eroavat toisistaan lähinnä erikoishyökkäyksillään. Kontrollit toimivat kuitenkin erinomaisesti, ja pelaaminen on nautinnollista sulavasti rullaavan ruudunpäivityksen ansiosta. Tempo on sopivan hektinen. Silti vanhemmankin mätkijän reaktioaika riittää vielä tapahtumien seuraamiseen, kun ruutua ei ole täytetty liiallisella efekti-iloittelulla.

Grafiikkaa ei voi moittia. Hahmojen ja taustojen tarkasta mallinnuksesta huokuu tekijätiimin arvostus alkuperäistä trilogiaa kohtaan. Etenkin hienosti 3D-aikaan siirretyt klassiset areenat tunnistaa välittömästi. Verellä mässäily viedään jälleen uusiin ulottuvuuksiin, vaikka välillä taistelijoiden päälle kaadetut tolkuttomat litramäärät näyttävät jo koomisilta. Toisaalta ylilyöty sarjakuvamaisuus on aina ollut yksi sarjan tunnuspiirteistä. Äänet ovat peruskauraa ”Finish Him!”- ja ”Get Over Here!” -huutoineen.

Tekoäly ei ikävä kyllä tälläkään kertaa vakuuta. Vastustajiin toimivat käytännössä samat kikat kuin miltei parikymmentä vuotta vanhassa esi-isässään. Tutulla hyppyiskun ja koukkauslyönnin yhdistelmällä voi periaatteessa läpäistä koko tarinamoodin, perinteisen epäreilua loppupomoa lukuun ottamatta. Tilannetta pahentaa se, että hienompia yhdistelmiä vastaan kone tarjoaa tehokkaita vastalääkkeitään, mutta yksinkertaista komboa voi käytännössä toistaa loputtomiin.

Monipuolista mättöä

Vanha viisaus kuuluu, että taistelupelit heräävät henkiin vasta hyvässä seurassa. Sama pätee tälläkin kertaa. Perinteisen vastakkainasettelun lisäksi pelaajat voivat yhdistää voimansa konetta vastaan kahden hengen tiimeissä käytävissä kimppamatseissa. Mikäli ohjaimia ja peliseuraa saman sohvan äärellä riittää, toisiaan vastaan voi taistella yhteensä neljän hengen porukassa kahdessa joukkueessa.

Nettipelin erikoisuutena mitellään kukkulan kuninkuudesta maksimissaan kymmenen hengen auloissa, joissa voittaja jatkaa muiden seuratessa kaksinkamppailuita taustalla. Kärsimättömille annetaan vaihtoehdoksi hypätä myös suoraan pikapeleihin ilman turhia odotteluita. Monipuolisen tarjonnan kruunaavat tulostaulut, jotka pitävät kirjaa suorituksista. Muutoin mainiosti suunniteltu online-puoli kärsii tällä hetkellä melko pahasta verkkoviiveestä, joka estää nautittavan kokemuksen.

Mortal Kombat on jopa hämmentävän monipuolinen paketti sen väkivaltaisen universumin pitkäaikaisille faneille. Toisaalta mikäli sarjan aiemmat tuotokset ovat jättäneet kylmäksi, tuskin tämäkään osa onnistuu päätä kääntämään. Kaikille muille sulavasti rullaava, helposti lähestyttävä ja äärimmäisen brutaali teos on tervetullut lisä mätkintäpelien monenkirjavaan kerhoon. Suositellaan nautittavaksi pienissä annoksissa ja hyvässä seurassa saman sohvan äärellä. Kattavista yksinpelivaihtoehdoistaan huolimatta.

Galleria: 

Kommentit

Heitänpä synkän kommentin boksipuolelta(kin): Online on täyttä hasardia. Rankattuja matseja ei voi järkevällä tapaa pelata, kun matsihaku on ihan mitä sattuu ja pelatessa muiden kuin suomalaisten kanssa lagaa hurjasti. Tosi karu juttu.

Mitenkäs Pleikkarin puolella?

Ja näissä peleissähän on tärkeää juuri se että peli "pyörii" hyvin.

Pleikkarin puoleltahan tämä arvostelu oli kirjoitettukin...
Xbox puolella myös kamalaa. Randomien kanssa melkolailla pelaamaton. Kaverin kanssa toimii ihan hyvin.

Luin arvostelua mielenkiinnolla kunnes - "Hahmojen perusliikkeet ja nopeudet ovat hyvin samankaltaisia keskenään, taistelijat eroavat toisistaan lähinnä erikoishyökkäyksillään".
Jolloin meinasin camp-henkisesti uppercutata tietokoneen ikkunasta pihalle kolmen verilitran kera, mutta hillitsin itseni.

Esim. Nightwolfin uppercut ja sweep lähtevät todella nihkeästi verrattuna muihin taistelijoihin, Mileenan raivostuttava poke-potku joka ottaa lähemmäs puolen kentän mitalta, ja sen tuplasweep kombo, jonka kanssa ainakin AI:lla on suuria vaikeuksia, ja Sub-Zeron Y, Y, Y kombo jonka viimeinen overhead isku pääsee aina yllättämään kyykyssätorjujat. Onhan noita eroja nyt hyvänen aika vaikka millä mitalla vaikkei erikoisliikkeitä ikinä käytettäisikään.

Btw. Hyvä arvostelu, samat pisteet olisin antanut itse.

Rutabaga: hahmojen eroja löytyy, mutta huomattavasti vähemmän kuin taistelupeleissä yleensä. Kaikilta löytyvät ne ainaiset uppercutit ja toinen klassikko - jalkakamppi. Tuotakin on voinut käyttää jo 90-luvulta asti hassuttamaan tekoälyä tietyltä etäisyydeltä. Erityisesti tarinamoodissa huomaa, ettei ole käytännössä juurikaan väliä, millä hahmolla pelaa. Kaikilla taistelu onnistuu suurin piirtein samoin teesein, kun muissa mätkinnöissä tietyillä hahmoilla pelaaminen ei sovi omiin näppeihin millään lailla.

Mutta toisaalta, nämä jutut kuuluvat kiinteästi Mortal Kombatin maailmaan, samoin kuin väkivalta ja hullun mahtipontiset juonikuviot. :)

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi