Minä pidän Pokémon-peleistä. Tämä on perustavanlaatuinen lausunto miltei nelikymppiseltä perheenisältä. Pokémonit ovat olleet mukana pelaajan urallani alusta saakka ja pelisarjan ensimmäisen sukupolvesta lähtien. Ysärin lopulla taskuhirviöitä jallitettiin koko kaveriporukan voimin leikkikenttien hiekkalaatikoiden reunalla rivissä istuen, farkkutakit Game Boy Colorin näyttöä kavalalta auringonvalolta suojaten. Siitä lähtien pokémonit ovat kulkeneet mukanani sukupolvi toisensa perään. Välillä pelinkehittäjä Game Freak on erehtynyt lisäilemään mukaan kauneuskilpailuiden tai virtuaalilemmikkien paijailun kaltaisia typeriä kylkiäisiä, mutta seikkailuiden runko on jaksanut kantaa tähän päivään saakka.
Kaava on yksinkertaisuudessaan tämä: Pokémoneja kerätään ja niillä taistellaan hirviöiden kykyjen vahvistamiseksi samalla, kun edetään seikkailussa salimerkkejä keräillen kohti kunkin pelimaailman vahvimman kouluttajan titteliä. Tästä minä nautin ja tätä minimien summaa Pokémon-peleiltäni odotan.
Samalla tunnustan, että Pokémonit ovat peleinä erikoinen entiteetti. Viime vuosina on nimittäin näyttänyt vahvasti siltä, että Game Freak – ja siinä sivussa Nintendo – voivat julkaista lippulaivatuotemerkkinsä alla vaikka minkälaista teknisesti liitoksissaan kirskuvaa sekundaa, eikä suurempi yleisö juuri välitä. Pelit myyvät kuin proverbiaalinen leipä, eikä äänekkäimmän fanikunnan tai kriitikoiden vastalauseista tunnu olevan kuin palstatilan täytteeksi.
Siispä minäkään en uskaltanut toivoa sen kummempaa kasvojen pesua Pokémon Scarletin ja Violetin karmaisevan julkaisukunnon jäljiltä. Itseasiassa nautin siitäkin seikkailusta, nauroin useimmille rosoisuuksille, ja arvostin pelisarjan ottamaa vapaan maailman suuntaa, oli se sitten kuinka monta vuosikymmentä aikaansa jäljessä. Seikkailun runko oli yhä kasassa rujon ulkokuoren alla.
Onko kaikki kerätty?
Pelisarjan tuorein nimike Pokémon Legends: Z-A lupaa tarjota hieman erilaisen kokemuksen yhteen suurkaupunkiin sijoittuvalla tarinallaan. Nyt siirrytään siis vapaasta karttapohjaisesta maailmasta eri biomeineen näennäisen vapaaseen Pariisia emuloivaan kaupunkiin, jossa pokémonit ja ihmiset elävät kutakuinkin rinnakkain. Lumiose City oli kuitenkin jo ennakkoon suurin kysymysmerkki Z-A:n kokonaisuudessa: miten se tuttu seikkailun sapluuna voisi mitenkään toimia näissä ahtaissa puitteissa? Annoin kuitenkin mahdollisuuden uutukaiselle, sillä edellinen Legends-lisänimikettä kantanut seikkailu, eli Pokémon Legends: Arceus, onnistui yllättämään allekirjoittaneen olemalla erittäin onnistunut Pokémon-peli siitä huolimatta, ettei se suurelta osin ollut lainkaan perinteinen Pokémon-peli.
Suuri painoarvo Legends: Z-A:n syövereihin loikkaamisessa oli myös jälkikasvuni vastikään vallannut Pokémon-mania. Alkuperäistä anime-sarjaa katsotaan miltei päivittäin, kortteja kerätään ja pehmoleluja vaaditaan joulupukilta sekä syntymäpäivälahjaksi. Lasten kokonaisvaltainen riemu näistä omituisista kerättävistä otuksista vie tasaisin väliajoin takaisin omaan lapsuuteen ja sinne hiekkalaatikon reunalle, jonka reunalla violetti Game Boy Color oli portaali jännittävään uuteen maailmaan.
Omalla Pokémon-lomalla
Legends: Z-A sijoittuu aihepiirin animaatiosarjoistakin tuttuun Lumiose Cityyn, joka sijaitsee Ranskaa jäljittelevällä Kalos-alueella. Lumiosen pitäisi olla nimensä mukaan valovoimainen paikka, jossa ihmiset ja pokémonit elävät sopusoinnussa valtaisan Prism Towerin eli Eiffel-tornin futuristisen versioinnin varjossa. Totuus on hiukan erilainen: otukset liikkuvat pienissä määrin kaupungilla, mutta keskittyvät lähinnä aidatuille alueille, joita kutsutaan Wild Zoneiksi. Niiden puitteissa pokémoneja voi jahdata mielin määrin oman Pokédexinsä täyttämiseksi, joskin varsin ahtaat alueet ovat kehno korvike laajemmille metsille ja polveileville kukkuloille. Käytännössä päähenkilösi seisoo koira-aitauksessa ja viskot kaikkea liikkuvaa palloilla.
Tuo kyseinen pelaajan avatari saapuu köykäisen hahmoeditorin kautta Lumioseen lomalle, mutta tempautuukin tuota pikaa mukaan seikkailuun, jonka alkutahdit ovat perinteisen taskuhirviötarinan mukaiset: valitaan ensimmäinen pokémon, opetellaan viskomaan poké-palloja ja tienataan rahaa ottelemalla omilla suojateilla muita kouluttajia vastaan. Matkan aikana tutustutaan joukkoon unohdettavia sivuhahmoja ja selvitetään luonnollisesti koko kaupunkia uhkaavaa mysteeriä.
Tarinankerronnallisesti Legends: Z-A on innotonta suorittamista. Alkupuolen kädestäpitelyn jälkeen pelaajan tehtävänä on jatkaa muutaman tavoitteen toistamista, jossa pääjuonet ja vapaaehtoiset sivutehtävät rullaavat verkkaisesti omaa oravanpyöräänsä. Ei vaihtelua maisemissa tai tunnelmassa, vain juoksua identtisillä ja kolkoilla kaduilla. Vanhaa kaavaa kyllä rikotaan, mutta tutun ja turvallisen murjominen aiheuttaa myös isoja ongelmia, joita ei vaivauduta paikkaamaan. Arceuksen tapaan painotus ei ole taaskaan salimerkkien keräämisessä eikä Pokémon-liigan voittamisessa, vaan tällä kertaa pyritään kouluttajien paalupaikalle Z-A Royale -turnauksessa. Eri teemaisten salien sijaan haastetaan yksi seuraavan aakkostason mestarikouluttaja lyhyen tarinavetoisen tehtävän jälkeen.
Läpipeluun jälkeen tuntuu yhä korostetummin siltä, että näillä muutoksilla hukataan yksinkertainen ja toimiva konsepti: ennen tavoite oli olla kaikista paras kouluttaja, jolla on parhaat pokémonit ja kerätä kaikki pokémonit tutkimalla ja vaihtamalla. Nyt kamppailu A-tasosta on siinä sivussa saavutettava etappi, eikä tarinankerronta onnistu luomaan muuta jännittävää määränpäätä saavutettavaksi. Mukaan mahtuu oikeastaan vain yksi puhuttelevampi juonikuvio, jossa tutustutaan pelistreamaajan uran ja pokémon-kouluttajana toimimisen välillä kipuilevaan nuoreen neitokaiseen. Sivuhahmojen tylsyyden ja persoonattomuuden vuoksi muut sivujuonteet lässähtävät pääjuonen taustahälinäksi, jonka käänteistä ei onneksi juuri muistuteta.
Pari tuntia ennen loppuaan Lumiose Cityn seikkailu nostaa kierroksiaan kuin varkain. Kliimaksi onkin jo sen verran laadukasta tavaraa, että tuntuu kuin Game Freak olisi ladannut 95 prosenttia pääjuonipaukuistaan viime metreille. On spektaakkelia, näyttävyyttä, musiikin ja toiminnan yhteissoittoa, eivätkä harmaiden sivuhahmojen rivistöt tunnu tuon rutistuksen aikana enää turhilta tuttavuuksilta. Kontrasti loppukoitoksen ja sinne raahautumisen välillä on yhteen sanaan tiivistettynä räikeä.
Pääjuoni itsessään on kahlattavissa läpi 20-25 tunnin puitteissa, mutta taivallus tuntuu huonolla tavalla tuplasti pidemmältä. Sivutehtäviin ja kaiken mahdollisen keräämiseen saa kulutettua aikaa noin 50-60 tunnin verran, jos tätä saavutusta tahtoo esitellä taatusti huolissaan oleville läheisilleen. Peliin on tullut myös maksutonta lisäpelattavaa, jonka sisältöä en tässä spoilaa, mutta maksulliseen DLC-pakettiin en arvioajan puitteissa koskenut.
Tähän väliin allekirjoittanut korostaa sitä, että perheenisän arki ohjasi arvion tekemistä roimasti. Se toisaalta venytti läpipeluuta, mutta samalla se pelasti vielä pahemmalta kyllästymiseltä, sillä peliaikaa Z-A:n läpäisyyn ja sivutehtävien kahlaamiseen siunaantui keskimäärin reilusti vajaa tunti päivässä. Reilun kahden kuukauden urakan päätteeksi tahti tuntui parahultaiselta ja lievitti huonon rytmityksen tuomaa puutumista. Miltei kaikki mahdollinen tehtiin, rauhalliseen tahtiin, mutta edellä mainittua kummemmaksi peruspuurtaminen ei Lumiosessa muuttunut.
Öjasta Allikkoon
Ja kun nurinavaihde on nyt aktivoitu, niin pakko on nurista siitäkin miten Z-A Royalen tasonnousuun vaadittavat ottelut toteutetaan. Haasteotteluun tarvitaan lisenssi, jonka saavuttaminen vaatii kerättyjä pisteitä vain öisin aktivoituvilla taistelualueilla. Niiden sisällä partioivia kouluttajia vastaan käydään leijonanosa läpipeluun otteluista. Toisiaan turhan paljon muistuttavilla taistelualueilla grindaaminen onkin sitten hyvin väsyttävää touhua, eivätkä pisteitä nopeammin kerryttävät haasteet rajoituksineen juuri tilannetta paranna. Joskus haastekortit vaativat, että pahaa-aavistamattomia vastustajia hutkitaan tietyn tyypin iskulla tarvittava määrä toistoja, tai sitten on osuttava vastapuoleen salakavalasti piilosta, mikä on sanalla sanoen arveluttava ja hyvin epäherrasmiesmäinen tapa aloittaa ottelu.
Onneksi tarvittavat lisenssipisteet saa useimmiten kasaan yhdessä yössä, joskin viimeisiin aakkosiin tarvitsee jo varsin ripeää tekemistä, jottei urakka veny toiseen yöhön. Rivikouluttajia vastaan taistelu ei napostele ollenkaan ja öisen kaupungin maisemat, hämärämmät kadut ja mukamas vaihtelua tarjoavat katot oikoreitteineen ovat jo kovin nähtyjä juttuja jo ensituntien aikana.
Päähenkilö nousee pääjuonen puitteissa käänteisessä aakkosjärjestyksessä tasolta zetasta a:han, mutta tavoite on alleviivatusti vain pakollinen askel kaupunkia uhkaavien mystisten tapahtumien selvittämisessä. Lumiosea riivaavat selittämättömät Rogue Mega Evolution -tapahtumat, joissa tavalliset pokémonit kasvavat selittämättömästi huippuvoimakkaiksi jättiversioiksi itsestään ja rellestävät pitkin kaupunkia – taistelut tosin käydään aina geneerisillä taistelutantereilla esimerkiksi talojen raunioiden sijaan. Kuinka ollakaan, aivan sattumalta pokémon-savantiksi paljastuva päähenkilö on ainoa, joka kykenee kukistamaan nämä hirviöt omilla pokémoneillaan ja selvittämään villien evoluutioiden syyn.
Jättipokemonien haastaminen ei ole niin hieno innovaatio kuin voisi luulla, sillä ne korostavat pelin riisutun taistelujärjestelmän ja itse päähenkilön liikkumisen rajoituksia. Näissä mittelöissä kestää minuuttitolkulla nitkuttaa pomon osumapistepalkki nollaan, vaikka mitään akuuttia vaaraa häviämiselle ei olisikaan. Yleensä vain odotellaan, että oman pokémonin tehokkaimmat iskut latautuvat takaisin tai että parannusesineiden käytön ajastin antaa juoda parantavia juomia. Tämä ei ole hauskaa tai jännittävää, vaan itseääntoistavaa tahkoamista.
Mega-taisteluiden vähäisinkään haaste ei muodostu edes varsinaisten pokémonien mittelöstä, vaan tavasta jolla Legends: Z-A uudistaa päähenkilön osuutta otteluissa. Sen sijaan että pelaajan ohjaama sankari vain seisoisi turvassa ottelukentän reunassa ja ohjaisi tarkasti suojattinsa liikkeitä, iskut kohdistuvat varsinkin haastavien koitosten aluksi nimenomaisesti kouluttajan itsensä suuntaan. Silloin voi tietty juosta pakoon tai väistellä nopeampia liikkeitä kömpelöillä kuperkeikoilla, mutta rehellisesti sanottuna pelkkä juoksu riittää ja tekee samalla väistelystä ärsyttävää räpiköintiä. Käytettävien iskujen koordinointi on tässä kaaoksessa aivan lottoa. Joskus iskut osuvat, joskus ne menevät ohi, eikä tilanteesta jää palkitsevan osaamisen tai taktikoinnin tuntua.
Innovaatio, valitsen sinut! ... Missä olet!?
Valitetaan vielä hieman lisää! Teknisen puolen osalta täytyy ihmetellä sitä säästeliäisyyttä, jolla pikseleitä on ripoteltu Lumiose Cityn puitteisiin. Kyse ei ole tällä kertaa rosoisista reunoista tai tekstuurien suttuisuudesta, vaan siitä kuinka autiota ja geneeristä kaikki on. Kaupunki tuntuu niin kovin pahviselta ja kuin hätäisesti pystytetyiltä kulisseilta, joihin ei pitäisi kiinnittää liikaa huomiota. Sitä ei voi kuitenkaan välttää, sillä kaduilla haahuilee kymmenen metrin välein aina yksi persoonaton kaupungin asukas yhden ja vain yhden pokémoninsa kanssa. Muuta seurattavaa ei ole.
Autot eivät liiku, ihmiset eivät reagoi kuin kääntymällä päähenkilön heitä puhuteltaessa ja kaiken kukkuraksi tunnelma on hyvin staattinen. 95 prosenttia sivutehtävistä on mielikuvituksettomia tapauksia, joille pitää esitellä joko tiettyä otusta milloin mistäkin syystä tai sitten huutomerkki killuu pään päällä sen vuoksi, että pitäisi otella. On alleviivaavaa todeta, että harvat perinteiset "tuo minulle asia X" -muotoiset tehtävät ovat niitä tarjonnan maistuvimpia poimintoja ihan vain vaihtelunsa vuoksi. Eikö edes innokkaita ottelijoita olisi voinut sulloa jonkinlaiseen pääjuonen mukaan muuttuvaan dōjōōn, stadionille tai messuhalliin sen sijaan että pitää ehtimiseen juosta pitkin autioita katuja kokemuspisteiden perässä?
Ainoana teknisenä valopilkkuna nostan esiin eri pokémonien yleisilmeen ja niiden animoinnin, jotka on toteutettu asiaan kuuluvalla pieteetillä. Huvittavaa taas on näennäisesti heittelevä taskuhirviöiden koko, sillä kookkaiksi mieltämäni otukset liikkuvat pelaajan rinnalla usein varsin kompakteina. Esimerkiksi pituuskasvunsa katkaissut Charizardini vaikuttaa paria pykälää vaarattomammalta tyypiltä, kun sen säkäkorkeus on oman pelihahmon hartian tasolla ja hännänpään roihulla voisi sytytellä näppärästi vaikka piippukessua vailla uhkaa sormien palamisesta.
Taistelua vasemmalla kädellä
Ihan ne perusmalliset ottelutkaan eivät saa puhtaita papereita, sillä reaaliaikaiseen ja hektiseen mäiskintään on luikerrellut muutama perustavanlaatuinen valuvika. Legends: Z-A ei ole missään vaiheessa erityisen haastava, mutta yleensä yhteen tai kahteen iskuun päättyvät kahdenväliset koitokset tuntuvat usein vain turhanpäiväisiltä välähdyksiltä oikeista vanhan ajan Pokémon-kamppailuista. Jos tuntee yhtään eri pokémon-tyyppien hierarkiaa, niin eteneminen on vieläkin vaivattomampaa. Kunhan muistaa vain päivittää omien ottelijoidensa liikkeet tietyin väliajoin ja noudattaa kuuliaisesti "isoin numero on paras" -filosofiaa, niin ei voi hävitä.
Omat otukset liikkuvat taistelukentillä näennäisen omatoimisesti ja siirtyvät useimmiten kouluttajan eteen, kunnes aloittavat iskunsa lataamisen, mikä on aika hölmöä jos yrität juosta pakoon myrkkypalloja tai pelikentälle siroteltuja piikkejä. Samalla on mahdotonta päättää tarkasti miten otteleva pokémon sijoittuu, eli oma pikkusopuli saattaa seistä myrkkyaltaassa täysin tyytyväisenä useamman sekunnin suorittaessaan hyökkäysanimaatiotaan. Taktinen sijoittuminen ja muu ajattelu lentää romukoppaan, sillä voittavaan reseptiin kuuluu että liikutaan, kunnes tehokkain isku on valmis, käytetään se ja sitten taas kirmataan.
Pidempiä taisteluja on yritetty maustaa mahdollistamalla myös omien pokémonien megaisat evoluutiot erityisten ostettavien tai voitettavien voimakivien avulla, mutta visuaalisen spektaakkelin lisäksi oma otus vain lyö hieman kovempaa evoluution keston ajan. Muuntautumiseen pitää kerätä mega-energiaa, joka latautuu osumalla vastustajaan tai keräämällä mega evolution -pomotaisteluissa maahan tippuvia palluroita. Näissä tilanteissa pallot jäävät yleensä vaarallisen lähelle vastustajaa ja keräilyynkin hupenee sekunteja, joten hyöty lienee oikeasti lähempänä "plusmiinusnollaa". Sen sijaan haasteotteluissa ja öisillä taistelualueilla mega-evoluutiot voivat kestonsa puitteissa nopeuttaa pisteiden keräilyä varmemmilla yhden iskun tyrmäyksillään.
Kaikkia ei nyt sitten kerätty
Jos tämänkertaisen taskuhirmustelun vetää nippuun, niin Pokémon Legends: Z-A vaikuttaa jääneen monilta osin kesken sekä toteutukseltaan että keskeiseltä visioltaan. Se pyrkii olemaan tarinavetoinen ja keskittyneempi Pokémon-peli, mutta sortuu väljään tarinankerrontaan ja tylsään, lievästi etenemistä muistuttavaan looppiin. Sivujuonteet ovat yhdentekeviä, Lumiose City tuntuu kolkolta ja sieluttomalta eikä pelisarjassa totutun perinteisen seikkailun puutetta osata paikata riittävästi.
Uuden taistelujärjestelmän pitäisi luoda aiempaa dynaamisempia koitoksia, mutta yritykseksi sekin jää, sillä ottelut ovat ohi joko parissa sekunnissa tai niitä venytetään vippaskonsteilla aivan turhan pitkiksi. Aakkosia pitkin kiipeäminen ei ole yhtä kivaa kuin tietyn pokémon-tyypin salin valloittaminen, Mega Evolution -mekaniikka ei pidä mielenkiintoa yllä, ja kun hiljalleen täyttyvä kartta on aina vain samaa vanhaa samassa paketissa, niin ilon aiheet ovat vähäisiä.
Toivottavasti Game Freak keksii seuraavaan seikkailuunsa rohkeasti vanhan pyörän uudestaan tai kyhää aidosti merkityksellisiä muutoksia tuttuun ja turvalliseen. Aikanaan Pokémon Bluella kouluttajan uransa aloitellut allekirjoittanut ei tätä nykyiseen suuntaan osoitettua polkua enää jaksaisi raahustaa. Summa summarum: Pokémon Legends: Z-A on pääosin tylsää kuin ABC, sisällöltään valitettavan EVVK ja näillä saavutetaan loppua lukuun ottamatta melko litteä EKG.
