Vuoden aikana on julkaistu tuhoton määrä pelejä monenmoisille eri alustoille, mutta mitkä nimikkeet nousevat muiden yläpuolelle? Mitkä ovat ne pelit, joita tulevaisuudessa muistellaan vuoden 2021 parhaimmistona?
Toimistuksemme lähtee hakemaan vastausta näihin kysymyksiin alla.
Vuonna 2020 kehuja keräsivät muun muassa Ghost of Tsushima, Astro's Playroom, Art of Rally ja... Chicken Police? Vertailua viime vuoteen voi tehdä tämän linkin (klik) kautta.
Petri Kataja
Tämän vuoden parhaat pelit on kummallisen helppoa nimetä. Voiton vie kolmikko Deathloop, Metroid Dread ja Hitman 3. Enemmän tai vähemmän tässä järjestyksessä.
Kirkkain kruunu menee omissa kirjoissani helposti Deathloopille. Arkane Studiosin kehittelemä räiskintä oli niin toimiva, niin hauska, niin kiinnostava, että sen pariin teki mieli palata todella suurella innolla aina lopputeksteihin saakka. Ja itse asiassa niiden jälkeenkin, sillä pelaajien on mahdollista hypätä muiden deathlooppaajien peliin tekemään tuhoa. Kirjoitin pelistä jutun nimeltään Kuusi syytä, miksi Deathloop on yksi vuoden parhaista peleistä, ellei jopa PARAS (ja pari pienenpientä nurinan aihetta). Tarkemmat perustelut sille, miksi kaikkien olisi syytä innostua tästä nimikkeestä, voi lukea sen kautta.
Metroid Dread on puolestaan oman pelivuoteni hopeasijalla. Kyseessä on mitä mainioin metroidvania-tyylinen seikkailu, joka vie pelaajansa vihamielisen planeetan syövereihin. Kaikki oleellinen tässä seikkailussa yksinkertaisesti toimi aina uusista E.M.M.I.-vihollispeltiheikeistä itse seikkailuun. Kovin pitkäksi pelailu ei itelläni Metroid-konkarina yltynyt, vaan matka oli ohi jo seitsemässä tunnissa. Mutta ne seitsemän tuntia olivat mitä viihdyttävimmät, kuten tästä arvostelusta voi todeta: Viiden tähden päätös vuosikymmeniä kestäneelle saagalle.
Kolmanneksi nimikkeeksi pitää nostaa heti alkuvuonna julkaistu Hitman 3, joka tuntuu menneen rikollisen ohi osalta pelaajista. Herra 47:ään ja tämän nerokkaisiin tapoihin päättää ilkimysten elämänjanat keskittyvä peli tarjoaa paljon samaa kuin kaksi edeltäjäänsä, mikä ei ole miinus. Kaikki kolme tuoreinta Hitman-kokemusta ovat olleet timanttisia, eikä uusin tuo tähän jatkumoon poikkeusta. Onpa uusimmassa mukana yksi pelisarjan luultavasti parhaista kentistä. Arvostelumme tässä: Ehdokas vuoden parhaaksi hiekkalaatikoksi, näin heti tammikuussa.
Joonatan Itkonen
Tälle vuodelle ei sattunut varsinaisia mega-yllättäjiä, mutta indie-pelien keskuudessa mentiin onneksi todella lujaa. Näistä pitää nostaa heti kärkeen erinomaiset pikkupelit Glyph ja täälläkin arvostelu Topdee & Toodee. Molemmat edustavat puhtaan pelaamisen parasta A-luokkaa, jossa pelimekaniikat ovat niin huippuunsa hiottuja, että päätä huimaa. Kuka tarvitsee isoja budjetteja, kun pienellä saadaan näin kaunista?
Isompien julkaisujen puolella pieneksi yllätykseksi nousi kuitenkin Forza Horizon 5. Vähän samalla tavalla kuin tiettyjen urheilulajien kanssa, autourheilun kulttuuri on puistattavaa katseltavaa. Näin on myös Forza Horizonin kanssa, missä puitteet ovat vastenmielistä rikkaiden palvontaa. Mutta tästä huolimatta itse pelaaminen on niin hauskaa, että ällöttävät raamit saa helposti piiloon. Fiktiivisen Etelä-Amerikan tutkiminen on huikean hauskaa, eikä kaverien kanssa tekeminen tunnu loppuvan millään ilveellä. Mikäli tämän lajityypin pelejä ei tule koskaan pelailtua, Forza Horizon 5 on täydellinen ensimmäinen kosketus tähän maailmaan.
Samoin on myös mainittava kaunistakin kauniimpi Ratchet & Clank Rift Apart, joka onnistuu yhtä aikaa piristämään kokonaista tasohyppely-genreä ja samalla näyttämään mihin uuden sukupolven rauta pystyy. Mukaansatempaava tarina on kuin Pixaria parhaimmillaan, ja toinen toistaan ilahduttavammat kentät jaksavat hymyilyttää vaikka niitä palaisi koluamaan kerta toisensa jälkeen.
Uusintajulkaisujen saralla on annettava kunniamaininta erinomaiselle Final Fantasy VII: Remake Intergrade -päivitykselle, joka on edelleen parasta, mitä Final Fantasylle on käynyt vuosikymmeniin. Päivitykset eivät ihan tarjoile tarpeeksi uutta, että sitä voisi pitää uutena julkaisuna, joten se saa jäädä minun viime vuoden parhaimpien pelien listalle.
Näin myös yhden kaikkien aikojen parhaimpien pelien kanssa, eli tietenkin Disco Elysium: Final Cut, joka on edelleen merkittävä teos millä tahansa mittapuulla. Päivitetty julkaisu tarjoilee uudet ääninäyttelyt, muutaman uuden tehtävän ja pieniä parannuksia siellä sun täällä. Mikäli tätä mestariteosta ei ole tullut vielä kokeiltua niin se on nyt pelattavissa melkeinpä kaikilla alustoilla. Disco Elysium oli omalla listallani viime vuoden paras peli ja houkutus on suuri laittaa se tänäkin vuonna ykköseksi, mutta reiluuden nimissä vain kunniamaininta saa riittää.
Vuoden parhaaksi peliksi kuitenkin on laitettava Capcomin verraton Resident Evil Village, joka piristi kankeaa ja tapoihinsa jumittunutta sarjaa ällistyttävän hienosti. Tarina on edelleen tyhmä kuin saapas, eikä Ethan Wintersin hahmosta voi sanoa mitään hyvää vakavalla naamalla. Mutta nerokas kenttäsuunnittelu, värikäs poppoo pahiksia ja koukuttava uudelleenpeluuarvo tekevät tästä heittämällä yhden vuoden kohokohdista.
Senja Littman
Vuosi 2021 oli minulle videopelien suhteen täysi floppi. Pelasin joitakin ihan kivoja teoksia, mutta vain yksi upea kokemus sai minut haukkomaan henkeäni. Kyseessä on tietysti Frogwaresin Sherlock Holmes Chapter One. Arvostelussani annoin kyseiselle luomukselle viisi tähteä, ja seison arvosanan takana vielä tänäkin päivänä.
A-P Kuutila
Tämä on ollut hyvä pelivuosi siinä mielessä, että keväällä ostamani Xbox Series X sytytti jonkinmoisen pelikipinän. Suurimman huomion on vienyt Black Ops: Cold Warin zombit, mutta onpa tuota muutakin tullut pelailtua.
Vuoden paras on ehdottomasti Hot Wheels Unleashed. En ole vuosiin viihtynyt arcadekaahailujen parissa, mutta jostain syystä Hot Wheels alkoi kiinnostaa. Innostuin sen verran, että tärskäytin kerralla erikoisversion, jossa tuli mukana parit kausipassit ja muuta mukavaa. Vietin pelin parissa seitsemän tuntia heti ensimmäisenä päivänä, mikä on minulle todella harvinaista. Nyt pelikello näyttää vajaat 40 tuntia, eikä loppua näy, sillä kausipassi sekä päiväkohtaiset haasteet viihdyttävät päivästä toiseen. Meno on vauhdikasta, hauskaa ja bugitonta. Nettipeli tosin on melkoista kuraa, mutta yksin ja samalta sohvalta kaverin kanssa vauhdikas leluautoilu on mitä parhainta viihdettä.
Tommi Viitanen
Omalla kohdallani voiton vie tämän vuoden indie-yllättäjä Encased. Pienen mutta taitavan venäläispoppoon roolipeli on syvyydessään melkein kaikkea sitä, mitä olen ropelluksilta jo pitkään toivonut. Taistelukohdat eivät millään lailla päätä huimaa, mutta pelin paino sekä magia ovatkin enemmän dialogissa ja hahmojen välisessä vuorovaikutuksessa. Sekä tietysti huumorissa.
Itänaapureiden kynäilemä scifitarina sijoittuu vaihtoehtoiselle 1970-luvulle. Aavikolta on löydetty mystinen kupoli, jonka alta paljastuu teknologiaa, joka on tietysti paljon perus pölynimuria kehittyneempää. Löytö saa valloillaan olevan Kylmän sodan paussiin, kun ihmiskunta säntää tutkimaan tiluksia.
Kupoliin liittyy kuitenkin yksi suuri tekijä: sen alla piilevää teknologiaa voidaan kyllä lähettää ulos, mutta mikään orgaaninen ei enää voi kuvun alta poistua. Yksisuuntaiselle reissulle lähteneet ihmiset päätyvät täten rakentamaan kuvun alle suurta tutkimuskeskusta, sekä aivan uudenlaista siviilisaatiota. Pelaajana sinä olet kuvun alle lähetetty uusi työntekijä. Saat itse valita kuulutko johtoportaaseen, tiedemiehiin, militaristiseen poliisiin, teknisempiin remonttireiskoihin vai oletko kenties joka paikan höyläksi värvätty vanki. Ja tietysti kaikki tulee menemään aivan päin honkia.
Tarina-asetelma on mahdottoman mukavaa koettavaa. Hahmoluomuksista saa veisteltyä mitä mahtavimpia persoonallisuuksia hahmon taitoihin linkitettyjen dialogivaihtoehtojen kautta. Itse olin ensimmäisellä pelikerrallani Judge Dredd -henkinen poliisi, toisella taas vanha venäläinen papparainen, joka toimi uuden siviilisaation keskellä muun muassa huumekuriirina. Vaihtoehtoja on monia lisää, eikä omaan uravalintaan tietenkään tarvitse kangistua!
Jaakko Herranen
Piti ihan googlailla, että mitä pelejä ylipäätään on tullut tänä vuonna tahkottua. Pelitunneissa voiton vie heittämällä superhyvä Forza Horizon 5, jonka tarjoama rennonletkeä ja hyvin soljuva pelielämys on ollut juuri sopiva tähän syksyn ankeuteen. Hieman vastaavat fiilikset jäi upeasta Kena: Bridge of Spiritsistä, jolle taisin heltyä antamaan arvostelussakin täydet viisi tähteä. Tänä vuonna en ole kaivannut jättimäisiä roolipelieepoksia enkä pelillistä haastetta – toki 2020 puolella ilmestynyt Assassin's Creed Valhalla lohkaisi elämästä useamman kymmenen tuntia tämänkin vuoden aikana.
Halo Infinite puolestaan on koukuttanut näin joulukuun ratoksi senkin verran, että Pelaaja-lehdelle arvostelemani kampanja on peluutuksessa jo toista kertaa, nyt myös virallisen julkaisunsa jälkeen. On siinä rahkeita niin suuriin asioihin ja pelimekaniikathan ovat paremmalla tolalla kuin Halossa koskaan, että jää vähän harmittamaan miten kampanja taantuu lopussa ankeaksi käytäväjuoksuksi – se avoin maailma on silti ihastuttava paikka temmeltää. Moninpeli puolestaan on parasta Haloa piiiitkiiin aikoihin, se jää taatusti aktiiviseen peluutukseen pidemmäksi aikaa.
Myöhäismaininta vielä Marvel's Guardians of the Galaxylle, jonka uskallan sanoa kuuluvan vuoden parhaimmistoon jo kolmen pelitunnin perusteella. Hyvää läpänheittoa, mellevää ja simppeliä toimintaa ja näyttäviä ympäristöjä, sillä pääsee jo pitkälle!
Petri Leskinen
Tänä vuonna eniten pelaamani teos on todennäköisesti Red Dead Redemption 2, mutta vuoden peliksi sitä ei kai voi valita – vai voiko? Pari pienempää indieteosta sai arvosteluissani täyden viisi tähteä, Toem ja Alba: A Wildlife Adventure. Molemmat yhdistävät leppoisan tunnelman, valokuvaamisen ja ulkoilmasta nauttimisen sympaattiseksi seikkailuksi. Ja vuoden 2019 pelini A Short Hike kääntyi myös nykykonsoleille, joten siinähän sitä on kolme loistavaa nimikettä, joiden parissa ei tarvitse turhia stressata.
Risto Karinkanta
Vuonna 2021 julkaistiin erityisen paljon erilaisia aikasilmukkapelejä. En tiedä kertooko jotain kehittäjistä tai itsestäni se, että kaksi näistä sijoittuvat vuoden huippupelieni listalle: Deathloop ja The Forgotten City. Erityisesti Deathloop on itselleni GOTY-ainesta, enkä ole yksin mielipiteineni. Myös Petri pitää julkaisua parhaana ikinä.
The Forgotten City on hieman piilotettu helmi, joka sai ehdottomasti liian vähän tilaa vuoden The Game Awardsissa, jääden palkitsematta. Kyseessä on Skyrimin modina käynnistynyt antiikin Roomaan sijoittuva seikkailupeli, jonka mysteerikertomus ei ole todellakaan mikään yksinkertainen "kuka-sen-teki"-tarina. Tarinan kerrokset kuoriutuvat esiin mielenkiintoisesti, joten kaikki erilaiset lopetukset kannattaa ehdottomasti katsoa läpi!
Lisäksi pankki räjäytettiin jo alkuvuodesta Hitman 3:n julkaisun myötä. Periaatteessa Hitman-sarjan viimeisin ilmentymätrilogia jatkoi melko tutulla linjalla, mutta kun se linja on vain niin pirun korkealla tasolla! IO Interactive on todella taidokas studio, ja on enemmän kuin oikein, että James Bond -pelien kehitystyö nakitettiin heille!
Niko Lähteenmäki
Vuonna 2021 on tullut pelattua uusia pelejä ehkä enemmän kuin moneen vuoteen. Forza Horizon 5 ja Hot Wheels Unleashed maistui minullekin, vaikken yleensä autopelejä hirveästi pelaile. Pitkään asiaa pohdittuani nostaisin kuitenkin erityisesti seuraavat nimikkeet jalustalle.
Tässä ei ole kyse varsinaisesti uudesta pelistä, mutta Mass Effect Legendary Edition on malliesimerkki siitä, miten remasterointi tehdään tyylillä, vaikkei ihan kaikkea väsätäkään alusta alkaen. Se myös osoittaa, miten hyvin Biowaren mestarillinen eepos on kestänyt aikaa. Todella vahva suositus kaikille, jotka eivät ole vielä saagaan koskeneet.
Double Fine Productionsin Psychonauts 2 teki minuun syvän vaikutuksen. Tim Schafer tuotti tiimeineen ehkä uransa parhaan videopelin, vaikka kehitysaika lipsahti todella pitkäksi. Teos oli kuitenkin jo julkaisussaan äärimmilleen hiottu ja uskomattoman tyylikäs kokonaisuus, jota voi suositella oivaltavan käsikirjoituksen ja mielikuvituksekkaan maailmansa ansiosta aivan kaikille. Tasohyppelyäkään ei kannata pelätä, sillä sekin on toteutettu niin mallikkaasti, että aloittelijakin pärjää kyydissä.
Perinteisyys on hyvästä, kun sen ympärille väsätään oivaltavat pelimekaniikat ja mukaansatempaavat lähtökohdat. Siitä osoituksena on Atluksen Shin Megami Tensei V, tuo aikuisten Pokémon, joka on omissa kirjoissani kenties vuoden paras roolipeli. Vuoropohjaiseen taistelumekaniikkaan nojaava Switch-yksinoikeus hylkää sarjalle ominaiset perinteiset luolastot, joten paikkoja pääsee tutkimaan tällä kertaa huomattavasti vapaammin. SMT V ei myöskään koreile grafiikalla, mutta audiovisuaalinen toteutus on pelattavuuden ohella silti niin priimaa, että peli tempaa mukaansa alta aikayksikön. Sarja on myös tunnettu paikoin äärimmäisestä haastetasosta, mutta vitososassa on saatavilla eri vaikeustasoja, jotka mahdollistavat matalamman aloituskynnyksen noviiseille.
Tero Lepistö
Ensimmäinen vuosi uusien konsoleiden kanssa vierähti rattoisasti pitkälti backlogia purkaessa, kun monet välistä jääneet helmet sai kokea entistä sulavamman ruudunpäivityksen ja tarkemman resoluution turvin. Toki tyystin uusiakin pelejä tuli tahkottua enemmän kuin lääkäri määrää.
Loppukeväästä hehkuttamani Returnal pitää yhä pintansa yhtenä koko vuoden parhaista elämyksistä, jollaisia ei ihan joka nurkan takana tule vastaan. Yllättävin nousija henkilökohtaiselle onnistujien listalle lienee puolestaan Death Stranding: Director’s Cut. Alun perin koko pelin idea ja kaikki siitä kuullut jutut pakettien rahtaamisineen kuulostivat lähinnä vastenmielisiltä. Jollain mystisellä tavalla lopputulos onnistui kuitenkin kietomaan täysin mukaansa.
Vähemmän yllättävää on Halo Infiniten yltäminen omien suosikkien joukkoon. Moninpeli tarjoaa käytännössä parasta verkkohupailua vuosiin. Myös yksinpeliosio osoittautui loistavaksi paketiksi, vaikka tarinatehtävissä olisi voinut kieltämättä enemmänkin irrotella. Sopivasti uudistettu mutta silti sarjan faneja tuttuudellaan lämmittävä räiskintä tekoälyä vastaan oli joka tapauksessa niin hauskaa, että kaikkien vihollistukikohtien vyöryttämisen jälkeen iski suoranainen harmistus ja tyhjyyden tunne. Moista kaipuuta uusille lisärukseille kartassa ei muissa avoimen maailman räiskinnöissä ole jäänyt ikinä, mikä kertoo kaiken tarvittavan perustekemisen laadusta.
Olli Ouninkorpi
Pienoisen Worldwalker Games -studion Wildermyth tarjoaa mahtavan viihdyttävän pelikokemuksen. Vieläpä sellaisen, jollaista mikään muu teos ei tarjoa. Siksi se on noussut listallani kaikkien aikojen parhaaksi indie-tuotteeksi täysin takavasemmalta.
Turhan pienelle huomiolle jäänyt peli nojaa vahvasti pelaajan itse luomiin hahmoihin, jotka seuraavat tätä läpi roolipelikampanjan – jos pysyvät elossa. Vähän kuin XCOMissa, paitsi että hahmoilla on persoonallisuutta ja ne juttelevat, riitelevät ja luovat suhteita keskenään taisteluiden välissä.
Tarinaa kuljetetaan sarjakuvaruuduilla. Paikoin mielenkiintoisten juonenkäänteiden ja valintojen lisäksi peli-iloa pitää yllä huumori, jonka teho sen kuin kasvaa, jos käyttää hahmonluonnissa vähän mielikuvitusta. Tai vaikkapa heittää Wildermythin maailmaan sankareita muista teoksista.
Vuoropohjaiset ja mainiosti asiansa ajavat tappelut käydään neliöihin jaetuilla taistelukentillä paperigrafiikan tukemana. Erilaisia kykyjä ja varsinkin hahmoluokkia ja varusteita saisi olla nykyistä enemmän, mutta se puute ei seiso lopulta ehdottoman viiden tähden kokonaisarvosanan tiellä.
Muutkin kriitikot tykkäsivät, Metacriticissä teos on tänä vuonna julkaistujen PC-pelien listalla jaetulla 9. sijalla arvosanakeskiarvolla 87.
Vaikka annan isompien varjoon jääneelle Wildermythille nyt ansaitun päähuomion, on kisa henkilökohtaisesta vuoden pelistäni vuonna 2021 tiukempi kuin aikoihin.
Tittelistä kilpailevat myös kaikki yksinpeli-jrpg:t jokaisella mittarilla paitsi ulkoasulla päihittävä mmo-lisäri Final Fantasy XIV: Endwalker ja edellä Joonatanin kehuma valtaisan hieno, tunnelmallinen ja tarvittaessa myös hauska Disco Elysium: Final Cut.
Lue myös: