Mulukut päähenkilöt videopeleissä

Risto Karinkannan blogi

On kaunis ajatus, että synkeä hahmo voi tuoda särmää kerrontaan. Joskus tässä mennään kuitenkin pahasti yli.

Videopelien kerronnan perusklisee on kirkasotsainen sankari, joka pelastaa maailman tai vähintäänkin lähipiirinsä pahiksilta / alieneilta / ilkeältä äitipuolelta. Siinä sivussa moraalista ylemmyyttä korostetaan pelastamalla jokainen vastaan tuleva leski, itkevä lapsi ja työtön alkoholisti, joiden paketteja pitää kiikutella toiselle puolelle maailmaa.

Onneksi käsikirjoittajat ovat tiedostaneet nämä kliseet jo vuosikymmeniä, sillä yhtään kypsemmille pelaajille suunnatuissa julkaisuissa hahmoille kirjoitetaan usein historiaa ja parhaimmillaan harmaan sävyjä. Veijaririkolliset Arsène Lupinista Unchartedin veijareihin ovat usein rakastettavalla tavalla kelmejä yksilöitä.

Pisimmälle päähahmojen kriminalisaatio viedään kovaksikeitetyissä dekkareissa, joissa päähenkilö saattaa olla vastustajiaan pahempi ryökäle, vaikka hänen kunniakoodinsa ja suuntautumisensa saattaa olla kaoottisen hyvä. Samaistuttavuuden kannalta olennaista on kuitenkin se, että hahmossa on jotain lempeää ja edes omalla tavallaan rakastettavaa.

Kukapa ei tykkäisi näistä kelmeistä.

Urpot ja tosiurpot

Joskus kehittäjät ottavat kuitenkin uskonloikan ja tekevät hahmostaan tavalla tai toisella epämiellyttävän. Esimerkiksi GTA V:n kolmikko on monella tavalla eri spektrien äärilaidassa. Franklin on vielä miellyttävä kamujen kanssa hengaava pikkukriminaali, mutta Michael on perheongelmiensa kanssa jo hieman syvemmässä päädyssä. Suoraan sanoen Michael saattaisi hyvin olla monenkin romaanin moniongelmainen päähenkilö. Michael on aidosti hyvin kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän päätyykin pelastamaan avioliittonsa pahoinpitelemällä vaimonsa joogaopettajan, ei häntä voi kuvailla pahaksi.

Sen sijaan erilaisia oikeasti syvemmällä mulkkuuden suolammessa lojuvia hahmoja löytyy muualta. Otetaanpa esimerkiksi Trevor. Jos samaistut vahvasti tähän narkkaripsykopaattiin, kehotan harkitsemaan arvojesi sisäistä tutkiskelua.

Hieman tuoreempi esimerkki on Days Gone, jota kohtaan mielipiteet jakautuivat Konsolifinissä kahtaalle. Päähenkilö Deacon on prätkäjengiläinen, eikä siis sellainen mukava 99 prosenttiin lukeutuva keski-ikäinen nahkapukumies. Deacon on kyyninen ja mumiseva MIES, joka ei muita kumartele. Sanalla sanoen, hän on melkoinen mulkku. Toki postapokalyptinen maailma vaatii kovaa nahkaa myös liivien alla, mutta tosimiehen kunniakoodi on mahdollista toteuttaa myös madmaximaisella eleganssilla.

Toinen esimerkki on Tšekkiin sijoittuva kauhuseikkailu Someday You'll Return. Päähenkilö Danielin tytär on kadonnut määriläiseen luonnonpuistoon, joten hän suhtautuu asiaan kuin mies: kiukuttelee tilanteelle ja vittuilee kaikelle mahdolliselle. Missään vaiheessa esille ei tuoda, että hän olisi huolissaan lapsestaan, vaan fokus on puhtaasti vitutuksessa tilanteeseen.

Aivan oma lukunsa toksisen maskuliinisuuden asteikolla on ammuskelutoiminta Outriders. Ihmiskunnan viimeiset toivot ovat luonnollisesti päättäneet alkaa lahdata toisiaan, pelaaja etunenässä. Pienetkin valonpilkahdukset inhimillisyydestä sammutetaan välittömästi, esimerkiksi alkuvaiheilla pelaaja pelastaa yhdessä jumiin jääneitä ystäviä ja vihollissotilaita. Kiitokseksi tästä ensimmäinen luolasta ulos astunut sotilas päättää nakata käsikranaatin sisään, jonka jälkeen tarkk'ampuja tappaa hänet välittömästi. Päähenkilön sanoin: "Miksi edes yritän?" Tässä maailmassa ihmiskunta on kohtalonsa ansainnut.

Michael, hengitä!

Pahat ja rumat

Kusipäiset päähenkilöt eivät ole mitenkään poikkeuksellinen ilmiö kaunokirjallisissa teoksissa. Tällöin tavoite on ikään kuin paljastaa lukijasta hänen oma pimeä puolensa, kun hänet pakotetaan samaistumaan epämiellyttävään henkilöön. Pelimaailmassa tämä ilmiö voimistuu moninkertaisesti, kun pelaaja joutuu itse aktiivisesti toimimaan kusipäisesti.

Kaikissa taidemuodoissa yksiselitteisen epämiellyttävät päähahmot ovat enemmän taiteellinen kuin kirjan viihdyttävyyteen liittyvä valinta. Jos päähenkilö on mulkku, on häneen vaikea samaistua. Peleissä samaistuttavuuden puute on entistä suurempi ongelma, sillä harva julkaisu haluaa positioitua taidepeliksi. Epämiellyttävän hahmon tuottama kognitiivinen dissonanssi potkii pelaajaa vastaan, sillä useimmat meistä haluavat olla hyviä ihmisiä.

Ei ole sattumaa, että ansioistaan huolimatta Outriders, Days Gone ja Someday You'll Return ovat kolmen tähden pelejä. Uskon vakaasti, että päähenkilöiden asenne on nirhaissut niistä yhden tähden pois johtuen samaistumishaasteista. On taidejulkaisuita ja sitten on viihdejulkaisuita, mutta toivoisin kovasti, ettei 50-tuntisessa AAA-julkaisuissa tarvitsisi kärvistellä ikävän päähenkilön vuoksi.

Miksi tällaisia virheitä tehdään? Ehkä kyse on rohkeudesta yrittää uutta, mutta kyse voi olla myös suoranaisesti virhevalinnasta käsikirjoituksessa. Itse asiassa Days Gonen kohdalla ongelma tunnistettiin jo koevaiheessa, sillä Deaconista tehtiin palautteen perusteella pehmeämpi hahmo. Voin vain kuvitella, millainen psykotomppeli hän on ollut ennen muutoksia!

Niin, ja tietysti Days Gonen taiteellisen johtajan mukaan syy on wokeismissa, sillä kukkahattupelaajat ja -arvostelijat "eivät kestäneet töykeää valkoista prätkäjengiläistä, joka katsoo deittinsä persettä." Niinpä niin.

Kommentit

Conker

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi