Otamme ennalta tuntemattoman oluen (tai muun juotavan) ja paritamme sen ennalta pelaamattoman pelin kanssa. Selvitämme kuinka hyvin nämä kohtaavat toisensa ja syntyykö synergiasta mahdollisesti osiaan parempi lopputulos – tai vaihtoehtoisesti: vetääkö jompikumpi toisenkin pohjamutiin.
Juomapeli-juttusarjan ikäraja on aiheiden vuoksi ehdottomasti K18.

Juoma: Old Pulteney 12 Year Old Single Malt

Waltion Wirallinen Wiinakonttori muistaa aivan liian harvoin maan viskisieppoja. Harrastaminen, maistelu ja kokeileminen ovat usein harrastajan oman taustatyön tulosta, sillä 0,7 litran viskitonkka on heräteostokseksi monasti ylimitoitettu. Eritoten jos käy niin, että ei tule lainkaan sen tyyppistä vhissyä mistä tykkää. Kyllähän näiden väkevämpien kanssa on se perusturva läsnä, että single maltilla ei mahdottoman pieleen voi mennä. Ikinä. Tai siis, harvemmin näin käy – taustatyön vuoksi. Erinomaiset Master of Maltsin ja Whiskey Exchangen nettipalvelut antavat nopeasti osviittaa, että onko jokin uusi eteen tullut viski yhtään omaan makuun.

12-vuotias viski on vielä verrattain nuori tapaus, eikä tältä aivan mahdottomasti voi odottaa. Peruselementit tulevat kuitenkin esille ja jos ne miellyttävät, niin saatavilla on yleensä hieman kypsempää ja hienostuneempaa edustusta samasta perheestä. Yleisesti en näin nuoria osta, sillä ne ovat harvemmin millään tapaa poikkeuksellisia saati mielenkiintoisia. Tämän kohdalla kävi kuitenkin niin, että harvinaisempi annoskoko (0,35 l), erittäin maltillinen hinta ja kurkistus edm. verkkopalveluihin kopauttivat tämän koriin nopeasti. Halvemmallakin voi saada hyvää ja jopa ne vuosiluvuttomat vhissyt ovat välillä yllättäneet – jos on päättänyt suorittaa pykälää kalliimman loton. Ailsa Bay on eräs erittäin suosittelukelpoinen luvuton vhissy, jonka päällimmäinen nokisuus ja tuhkaisuus ihastutti – nimimerkillä en pidä savuisista viskeistä, sillä savu peittää usein liikaa muita makuja alleen. Olin tuolloin varmaan todella seikkailunhaluisilla fiiliksillä, sillä putelin hipsterimäinen habitus ja korkkiin upotettu luonnonkivi eivät kumpikaan saaneet luopumaan ostosuunnitelmasta – ja hyvä niin.

Enivei. Old Pulteney 12 vaatii tilkan vettä avautuakseen. Nuoren viskin olemus on liian piukka ilman sitä, eikä makuun oikein pääse alkoholin iskevän terävyyden takaa käsiksi. Kaikki vhissyt eivät vedestä tykkää, enkä itsekään useimmiten vettä käytä, mutta tämän kanssa ero oli merkittävä. Jo pelkästään tuoksu on lähes pökerryttävän erilainen. Esille tulee mielikuva hieman kuivuneista sitrushedelmän lohkoista, jotka ovat enempi yrttimäisen pistäviä kuin hedelmälle tyypillisiä tuhdimpia tuoksuja. Suussa pehmeän lämmön takaa löytyy maltillista puumaista ja maanläheistä tunnelmaa. Makupuoli ei ole mahdottoman monipuolinen saati vivahteikas, mutta se on sitäkin perinteikkäämpi ja erittäin kelvollisesti: viskimäinen. Old Pulteney 12 ei osaa monia temppuja, mutta se suorittaa (eritoten tässä koossa) hienosti hinta/laatu-suhteella. Helposti sellainen tapaus, jonka toivoisi löytävän viskikaappeihin Glenfiddichien sun muiden Grantsien pirkkaviskien (halvimpien siis) sijasta. Tätä kehtaa tarjota vieraille, jotka haluavat aidon viskikokemuksen ilman, että savu pilaa ja peittää kaiken alleen. Tusinapultikka sai ehdottomasti kiinnostumaan putiikin kypsemmistä tapauksista.

Peli: Warhammer: Vermintide 2 [PC]

Kun alkukiima ja kuherruskuukausi ovat ohitse, mitä jää jäljelle? Ladattavaa lisäsisältöä tulee taatusti – uskoisin, että jopa enemmän kuin alkuun on kaavailtu, sillä tapaus on kiikkunut myydyimpien listoilla oikein mukavasti. Ei ihme, sillä medioitakin enemmän tapahtuu siellä viestiväylistä oleellisimmassa: puskaradiossa. Niin Steam-kaverilistan kuin Discord-palvelun eri kanavilla on näkynyt jo viikonpäivät Warhammer: Vermintide 2 todella (siis todella) monen nimimerkin jatkeena. Tämä on sen verran tiukka tapaus ja sitäkin ajankohtaisempi, että aloitellaanpa veistely blogimaisella ajatusvirralla.

Mitä Rätsästä olisi hyvä tietää ennen kuin lyö taaleria tiskiin? Noh, antakaas ku setä kertoo.

1. Pelatessa et saa luuttia

Kun pelaat, et löydä aseita, haariniskoita tahi aarteita – saat nämä jälkikäteen. Jos saat; epäonnistuminen tarkoittaa sitä, että et saa kentästä mitään muuta kuin hieman kokemuspisteitä. Onnistunut reissu arvioidaan sen perusteella, että kuinka monta "salaisuutta" kentästä on löydetty. Näihin lukeutuvat eri paikkoihin ilmestyvät mystiset ooppukset, loitsukirjat sekä satunnaisesti esiintyvät maagiset nopat. Suorituksesta saatu palkinto on aarrearkku, joka on sitä prameampi mitä paremmin kentissä on suorittanut – mitä fiinimpi arkku, sitä paremmat palkinnot. Jokainen arkku sisältää kolme rompetta, jotka voivat pahimmassa tapauksessa olla kolme kappaletta samaa esinettä. Huom.: pahimmassa tapauksessa. Pääasiassa tauhka on samanlaista romua, mitä muissa peleissä poimitaan maastosta ja pistetään puruksi omissa rakenteluissa käytettävien osien toivossa. Välillä voi tietysti lykästää ja saada sitä epaxia. Se pieni lohtu tuossa on mukana, että saatu luutti on vain hahmoluokalle jota pelaat. Näinpä ei tarvitse kirota jos saisi noidalle tarkoitetun kepakon vaikka itse tykkäisi pelata haisevaa kääpiötä (joka ei siis kys. kepakoita käytä aseinaan).

Se, että seikkaillessa ei löydä aarteita tai aseita on vähän kakspiippuinen juttu. Ensinnäkin se on "normaalista poikkeavaa", jonka vuoksi näennäisesti tyhjien kenttien koluaminen kerta toisensa jälkeen voi tuntua hieman... tyhjältä. Tienoita kun joutuu pelaamaan todella paljon, sillä kolme saatua aarretta on lukumäärällisesti pirun vähän verrattuna lähes mihin tahansa muuhun peliin. Tästä voisi herkästi aukaista keskustelun siitä, että ovatko Rätsän luutit ns. parempaa luuttia kuin muiden pelien miljoonat kakkakikkareaseet joita poimitaan – eipä tällä kertaa mennä kuitenkaan tähän.


Aitoaa (nopeuttamatonta) pelikuvaa hepulikääpiön rankomisen vimmasta. Itseasiassa, tämä on hidastettua, sillä giffin pystyy tekemään vain 50 framen nopeudelle. Kai.

Vielä sen verran tässä yhteydessä mainittava: luuttiarkkumekaniikalla ei ole mitään tekemistä oikean rahan kanssa – tässä kun on ollut isompaa ja pienempää selkkausta siitä, kuinka jotkut pelit ovat padonneet saatavat aarteet erimoisten nyhtöjärjestelmien taakse, vaikka kyseessä olisikin täysihintainen 70 euron peli, eikä ilmaispeli "mikromaksuineen".

2. Easy to start ja haastava hallita

World of WarCraftistaan kehittäjä/julkaisija Blizzard on tykännyt veisata näin: helppo aloittaa, mutta haastava hallita. Tällä viitataan pelaajaystävälliseen alkutaipaleeseen ja sen "loppupuolen" sisältöpaljouteen, johon kuuluu myös pelimekaniikan syvyys. Rätsä on samankaltainen tapaus, mutta hieman eri tavalla. Homman juoni on selvääkin selvempi: suolesta rotat ja pysy hengissä. Kaksi selkeätä ja helposti sisäistettävää asiaa – vaikeudet alkavatkin sitten heti toteutukseen siirtyessä. Haastetta on tarjolla alusta alkaen ja helpoimmallakin vaikeusasteella voi tulla herkästi pataan jos pakka ei ns. pysy kasassa. Pelitaidot vaikuttavat mitä suuremmin ja touhun voikin hyvin typistää tähän: hyvät pelaajat selviävät lusikoiden ja haarukoiden kanssa paremmin vihulaisista kuin heikommat pelaajat taikamiekoin ja napalmin kera. Näinhän sen pitääkin mennä – taidoista on oltava eniten hyöytä. Avainaisemassa ovat yhdessä pysyminen, oikean taistelupaikan valitseminen ja kommunikointi.

Vaaroja on useansorttisia: lahdattavien peruspäivystäjien lisäksi kentissä on suurempina uhkina minipomoja, sekä hirviölaumoja jotka pinkovat kimppuun. Pakkaa sekoittamassa ovat kulman takaa niskaan loikkaavat salamurhaajat, karjavarkaat jotka "ryöstävät" pelaajan ryhmästä pois, myrkkyliekinheitin- ja minigunrotat, sekä valurautaan verhoutuneet kaaoksen jääkaapit. Oleellista on, että jokainen pelaaja tietää mitä tehdä kunkin vaaran koittaessa. Salamurhaaja ilmoittaa tulostaan kuiskinnallla ja hirviölaumat rynnistävät niskaan kellon kumahtaessa. Mikrofonin käyttö auttaa, mutta kuten lukemattomat pelit ovat ennen tätäkin näyttäneet: sen käyttö ei ole välttämätöntä. Nykypelaajat ovat sen verran osaavaa ja uutteraa sorttia, että harjoittelevat mieluiten hiljaisuudessa sen sijaan, että lähtevät keskustelun kuoppaiselle tielle. Ei varsinaisesti voi syyllistää, sillä ovathan nuo julkisten chattien tarjoilut valtaosin melko vastenmielistä paskaa.

3. Vain parhaat palkitaan

Rätsästä löytyy useita vaikeustasoja ja epäyllättävästi vaikein tarjoilee herkullisimmat luutit. Tavallaan. Ennemmin tai myöhemmin tulee se piste kun varusteet voivat parantua ainoastaan vaikeimpia tasoja läpäistessä. Tämä vaikuttaa keskiverron pelaajan pelikokemukseen väistämättä. Huijatuksi ei voi kokea kuitenkaan tulevansa, sillä peli on paljon "tavallista" halvempi ja pääsy tähän pisteeseen on satavarmasti tarjonnut viihdettä sen 30 euron verran. Haastavammat koitokset vaativat kuitenkin jo selkeästi enemmän – monessa mielessä. Epäonnistuminen kun on aina vaihtoehto, voi monille tunnin hierominen ilman luutinlatia olla yksinkertaisesti liian hapokasta. Toisille pelaajille pelin voisi sanoa vasta alkavan kun pääsee tänne "end-gameen". Vihulaiset lyövät lujempaa, ovat vihaisempia ja kestävät enempi rankomista. Avaimet voittoon ovat kuitenkin täysin samat kuin esimerkiksi helpoimmalla vaikeusasteella: yhteen hiileen puhaltaminen. Virheille on vaan vähemmän sijaa, eikä osaavatkaan pelaajat lähde sooloilemaan niin herkästi kauemmaksi porukasta. Päällimmäisen mausteen koviin rytkeisiin tuo se, että ampuma-aseilla voi osua nyt omiin ryhmäläisiin.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen! Ainakaan kokonaan. Jos tykkää pelata rennommin tai ne taidot eivät vain riitä (hih) pääsee tuon näkymättömän varusterajan ylitse parilla tavalla. Tai siis, yhdellä tavalla: valmistamalla itse näitä jumaltentappoaseita. Romuja ja raaka-aineita näihin saa sutimalla sitä helpointa vaikeusastetta sydämensä kyllyydestä ja puruttamalla kaiken tuota kautta saadun tauhkan. Toinen asia mitä tässä ajattelin on se, että koska Rätsässä on useampi hahmouokka ei tekeminen lopu kesken, sillä kukin näistä täytyy levutella erikseen. Ei siis varsinaisesti auta tuohon rajaan millään tapaa, mutta onpahan muuta tekemistä kuin itkeä omaa huonouttaan pelin vikana. Tai jotain. Aiheesta taatusti lisää jatkossa huippusuositussa podcastissamme täällä.

OIKEA VIDEO

4. Korjattavaa ja järkeistettävää on

Rätsässä on potentiaalia valtavasti, mutta se kärsii vielä julkkarilapsuksista ja muutamista hieman järeämmistä järkeytystä vailla olevista asioista. Kaksi asiaa heti pinnalla:

A. Kaveriporukan ryhmäkokoonpano-ongelmat = no fun allowed!

Seikkailureissut koostuvat neljästä eri rodun ja hahmoluokan sankarista. Jos kaveriporukassanne on X määrä innokkaita pelaajia ja käy niin surkeasti (kuten väistämättä käy), että jotkut pelaajat aloittavat pelaamaan samaa rotua, tuloksena on ettei samalle retkelle päästä. Homma toimii jouhevasti niin kauan kun reissulle löytyy pelaajilta ihminen, kääpiö, haltia ja... öö pyrimanseri-ihminen. Neljä erilaista hahmoa (hahmoluokkaa) siis. Jos joku näistä neljästä pelaajasta on kipeänä tai töissä, täytyy kaveriporukasta löytyä sama hahmo, jotta reissuun pääsee. Kahta samaa hahmoa ei sallita.

Sen tavallaan ymmärtää, että pyritään pitämään tämä sankarillinen nelikko erilaisina persoonina ja toiminta kivasti vivahteikkaana, mutta tämä tulee kyllä aika kusisella tavalla lystinpidon tielle – ja tuon lystinpidon pitäisi mennä kaiken edelle. Aina. Pistäisivät vaikka niin, että kaksi saman rodun hahmoa mahtuvat reissulle, mutta eri hahmoluokissaan, jos on pakko jotenkin lähteä lystinpitoa säännöstelemään. Tästä voisi lähteä johonkin hahmoluokkien tasapaino/tehokkuus-keskusteluun, mutta pyörittelipä tuota miten tahansa, on se aika ikävää kun linjoilla on neljä innokasta pelaajaa, mutta yhden on pakko pelata yksin koska peli ei anna tulla neljänneksi mukaan. Keneltä tuo oikeasti olisi pois jos reissulla on kaksi kääpiötä? Vaadin vastauksia, Fatshark!!! Perkele! Sitäpaitsi, kääpiöt on parhaita! Baardinit ovat parhaat, jne.

B. Kohtalottaren oikukkuus

Nyt mennään vaarallisille vesille: nimittäin haasteen kritisointiin. Omakohtaisesti monesti erityisesti alkuun huomasi mietiskelevän, että touhussa olisi enempi tunnelmaa jos lahtaus olisi useamman pykälää hitaampaa ja laskelmoivampaa – Dark Soulsin suuntaan. Sitten sitä oppi tavallaan arvostamaan tätä vauhdikasta porhallusta sen omien ominaisuuksiensa vuoksi. Se on ihastuttavaa, kuinka peli arpoo kenttien vihulaiskokoonpanot ja löydettävien salaisuuksien sijainteja. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että äärimmäisen varovainen, aarteiden kuulias keräily ja timanttinen yhteispeluu saattaa mennä täysin vituiksi sekunnissa jos käy paska tuuri.

Saavutaan aukealle ja tiedetään, että siellä on minipomo kun edetään aukean keskelle. Se, mitä ei tiedetä on se, että samaan syssyyn voi peli arpoa niskaan kaaoksen peltikasan (tai pari), jostain mutkien takaa myrkyllisiä pyörremyrskyjä loitsivan paskaburgerin ja yleisen massa-aallon vihollisia jokaisesta ilmansuunnasta. Tällaisissa tilanteissa saa hyvin käytännöllisen esimerkin sanonnalle: when shit hits the fan.

Kaikesta on varmasti jonkinlaiset teoreettiset mahdollisuudet selvitä hengissä, mutta kyllä näitä tilanteita pitäisi päästä harjoittelemaan muutoin kuin pitkän aikaa kenttää koluamalla ja sitten vasta ehkä käy jotain dramaattista. Paskanmakua ei voi välttää, vaikka kyllähän näistä jokaisesta instanssista jotain pientä varmasti oppii. Tästä antaa hyvän kuvan se, että vaikeusasteella ei välttämättä ole paljoa tekemistä lopputuleman suhteen. Helpoimmalla pelatessa voi seikkailu päättyä lähes yhtä nopeasti kuin hieman korkeammilla haastetasoilla.

SYNERGIA

Rätsä hyödyntää hyvin simppeliä ideaa ja rakentaa sen ympärille. Keep It Simple Stupid sekä Simplify to Amplify ovat hyviä markkinointimualiman käsitteitä, jotka tässäkin pelkästään parantavat lopputulosta. Ei ole edes pyritty lähteä kertomaan mitään eeppistä tarinaa välivideoiden avulla vaan pienehkö kehittäjä on laittanut panokset sinne, missä niitä on oikeasti tarvittu. Ympäristöt ovat paikoitellen perhanan upeita, pelattavuus on jo nyt hyvällä tasolla ja hahmojenvälinen keskustelu tuntuu luontevahkolta ja tilanteet/tapahtuman huomioonottavalta. Tusinapultikka on erittäin positiivissävytteinen vhissy. Se ei lähde revittelemään mihinkään suuntaan, eikä sitä ole lähdetty pilaamaan savuelementeillä. Valmistaja on ymmärtänyt ja halunnut valmistaa hyvin viskimäisen hyvän perusviskin, ilman että syvyyttä on lähdetty hakemaan mistään ääripäästä nyansseineen. Toisin kuin Rätsästä on tästä korjattu julkkarilapsukset ja bugit pois. Nyt on helppo sanoa, että kokonaisuus on suurempi kuin osiensa summa. Synergia ist ekselenté with näiden ones!

*KISS KISS*

Juomapelilista (arvostelujärjestyksessä)

1 — Be-Man and the Masters of the Diverse: Don of Wasteland + Doom, 2016

2 — Fiskarsin Drikkekammerat Pale Ale + Horizon: Zero Dawn

3 — Fuller's Vintage Ale, 2017 + Hunt Showdown

4 — Lammin Sahti Naakka Strong Ale + Lost Sphear

5 — Old Pulteney 12 Year Old Single Malt + Warhammer: Vermintide 2

ladataan kommentteja...