Otamme ennalta tuntemattoman oluen (tai muun juotavan) ja paritamme sen ennalta pelaamattoman pelin kanssa. Selvitämme kuinka hyvin nämä kohtaavat toisensa ja syntyykö synergiasta mahdollisesti osiaan parempi lopputulos – tai vaihtoehtoisesti: vetääkö jompikumpi toisenkin pohjamutiin.
Juomapeli-juttusarjan ikäraja on aiheiden vuoksi ehdottomasti K18.

Kun Hiimän on muksuvuosina ollut osa sitä oikeaa pyhää kolminaisuutta (Thundercats, Starzingers ja He-Man), on oluen etiketin mukaelma aika vahva ostoperuste.

Käsityöläisoluiden aikakausi tuottaa hienoa tavaraa laidasta laitaan. Siinä missä suuri osa oluisista on kuitenkin "sitä samaa", tällaiset erikoisuudet auttavat kurkistamaan millaiset panijapersoonat taustalla hässivät. Nämä asiat vaikuttavat merkittävästi, kun käydään kaupassa lompakolla äänestämässä.

Juoma: Be-Man and the Masters of the Diverse: Don of Wasteland

Oluen useammista alalajeista saisonit ovat vaativimpia. Ei siksi, että ne olisivat vaikeita juoda – vaan siksi, että päinvastoin. Selkee?

Saison-olut on perinteisesti hedelmäinen juotava. Oluen poreilevuus ja sen kirpsakka kärki tekee tämän olemuksesta kepeän – sellaisen, joka on omillaan paahteisena kesäpäivänä kaupungilla juuri, kun on istahtanut terassille rantakävelyn jäljiltä ja heiluttelee hiekkaisia varpaitaan sandaaleissaan. Ellei tämän jälkimaku niiaisi oluen suuntaan, vähemmän takakireät nautiskelijat voisivat nimittää tätä leikkisästi siideriolueksi.

Njuu, Suomessa kun ollaan niin täsmennetäänpä hiukan, jotteivat mielensäpahoittajat heräile koloistaan:

1. Tällaisia hellepäiviä ei ole ollut vuosiin. Ainakaan Pirkanmaalla.

2. Ei sandaalia ilman sukkaa

Saisoneiden vaativuus tulee esille muun muassa siitä, että niiden peruselementit ovat yleensä sen verran dominantteja, että helposti erilaisiksi tunnistettavat saisonit ajautuvat maistajan mielessä kahteen ääripäähän: parasta ikinä tai paskinta ikinä. Vaativuus saisoneiden kanssa linkittyy mitä vahvimmin myös sanontaan: "maltti on valttia". Älä poeka hotki. Tai tyttö! Naisetkin juo olutta. Eipäs yleistetä siellä.

Onneksi meitä löppäsuita hidastaa se, että ei näitä tosiaan maistele kuin yhden tai maksimissaan kaksi ns. "kerralla". Muutoin karkaa suustamme parahdus erään aikamme ikonin tapaan: "liian hapokasta". Tarkoittamatta tällä kuitenkaan tässä instanssissa varsinaisesta hapokkutta.

Nyansseihin pääseminen vaatii juurikin sen heltehisen päivän, joka varmistaa sen, että olut ei ole perisuomalaiseen tapaan ainakaan liian kylmää. Tämä kylmyys ynnä kirpeys ja poreilevuus heltehisenä päivänä tekee saisonista raikkaan, ja täten "liian helpon" juotavan. Panija-artesaanien hikikarpalot, varpaankynnet, syylienkannat ja muut aromipesään uhratut herkut puhkeavat kukkaan, kun tullaan hieman alas siitä "oluen optimista lämpötilasta".

Turkkuusen pieluksesta, eli sieltä Kaarinasta kotoisin olevan Radbrew-panimon saisoni on sangen kelpoisa. Se on kiva huomata, sillä pelkästään hieno etiketti olisi tehnyt kokonaisuudesta vähän surullisen tuotoksen ja tehnyt ostajalle sitä mielensäpahoitustyötä.

Tämä saison on makean karkkinen, jota etiketissä näkyvän Pääkallolinnan hyväksynnän väreissä hehkuva uhmakas seisokki kuvastaa. Ennen yltiöpäistä sokeriöveriä mukaan tulee terävä kirpeys, joka yhdessä saisoneille ominaisen hiivakkuuden leppoisuudella pelastaa maistelijan siirappihelvettiin siirtymiseltä.

Näinpä olemme tropiikissa, jossa mikään hedelmä ei ole ylikypsää lössöä, vaan aina makean raikasta. Be-Man ei jätä suuhun sitä saisoneille tyypillistä jälkimakuhumalahohmeloa, jonka vuoksi tämäkin ei-saisoneiden-ylin-ystävä kehtoo tätä suositella.

Tarpeeksi tyypillinen saisoni ollakseen saisoni, mutta tarpeeksi erilainen erottuakseen keskikastista. Täytyypä koittaa katsastaa näiden paniskelijoiden muutakin tuotantoa.

Peli: Doom, 2016

Harva peli on niin ikoninen kuin Doom. Ne takavuosien koulun ATK-kerhon haulikonlouskeet, pelaajien huudot ja kokisöverit ovat lähellä sydäntä edelleen.

Pienen horjahtelun jälkeen on kiva huomata, että uusin (jo vuonna 2016 ilmestynyt) osa keskittyy olennaiseen: lahtaamiseen tiukalla fiiliksellä. Syystä ja toisesta skippasin tämän julkaisussa, mutta taisin jo ensimmäisen promovideon ensimmäisellä sekunnilla tietää, että tästä kyllä tykkään. Touhu oli hersyvän hirtehistä ja taustalla paukasi HEVI!! _\,,/

Usean Steam-alennuksen läpi wishlistillä killunut toomi tuli korjattua talteen – liekkö pelin tapahtumia kivasti heijastelevan ystävänpäiväalennuksen vanavedessä.

Päähahmo herää leikkauspöydältä demonien ympäröimänä ja ensimmäisenä tekonaan puristaa moisilta päät murskaksi. Yhdeltä taitaa repiä raajat irti. Ei voi muistaa. Tämän jälkeen rynnätään huoneeseen, josta löytyy tutut ja voimaa-antavat "suomiverkkarit" ripustettuna seinälle. Samalla joku epämääräinen taho yrittää kertoa hieman faktoja, mutta nepä eivät kiinnosta ja kuiskiva tietokonemonitori paiskataan helvettihin kesken lauseen.

Perkeleet. Kajosivat mun verkkareihin.

Ihailtavaa napakkuutta. Meno pysyy melko rapsakkana koko ajan, mutta käy pidemmän päälle aika monotoniseksi paahtamiseksi. Eritoten siksi, että koska tämä on niin vaivaton ja mukava pelata saattaa tämän parissa istua vähän liiaksikin.

Kentissä on muutamia salaisuuksia löytämistä vaille, mutta hieman raivostuttavalla tavalla peli myös estää backtrackayksen. Eli jos on kulkenut tietyn pisteen yli kentässä, ei voi palata enää taaksepäin. Kaikki uudelleenpeluun nimissä. No, miksipä ei. Onhan tämä niin kevyttä touhottamista kuin olla ja voi. Ängribördsiä aikuisempaan makuun. Kentät eivät pääsääntöisesti ole mahdottoman pitkiä ja nojaavat tuttuun kaavaan: kapeita käytäviä, kunnes tullaan isoon tilaan, jossa jokainen vähänkään pelejä pelaava tietää, että kohta rytisee kunnolla.

Alussa ei ole valittavina kovin montaa vaikeusastetta ja touhu voisi hyötyä siitä, että pelaaja saisi halutessaan valita ne vaikeimmatkin vaikeusasteet. Miksi ne ovat lukittu läpipeluuseen? Ei ummarra. Jos homma käy liian vaikeaksi, niin aina sitä voi alas päin vaikeusastetta tiputtaa. Emminä mikään Maailman Paras Pelaaja™ ole, mutta aika helppoa tämä oli jo ilman kentistä löytyviä ylivoimaesineitäkin. Jotka toki jätin ottamatta.

Alkuperäinen kehittäjä id on nähnyt paljon vaivaa sille, että eeppinen (päähenkilö) Doomguy pystyy kirjaimellisesti repimään vihollisensa riekaleiksi lukemattomilla eri tavoilla. Klassisia "duumista tuttuja" monsuja tulee eteen ja ratkeaa saumoistaan satapäin. Aseiden suhteen ollaan myös tutun äärellä. Niitä kuitenkin pystyy virittelemään erinäisillä pisteillä haluttuun suuntaan. Esimerkiksi erään energia-aseen voi tuunata joko pitkän matkan tussariksi tai lähialueen lahtaimeksi. Ennen pitkää näitä kehityspisteitä tulee kuitenkin sen verran, että pelaajalla on kaikkien aseiden kaikki variaatiot auki. Mikä on vähän pöljää, sillä monet ovat liian samankaltaisia työstimiä.

Aseita olisi voinut olla puolet vähemmän ja näistä olisi voinut tehdä aidosti mielenkiintoisia – koska nehän ovat homman ytimessä. Mikään, mikään ei tässä peliuniversumissa ole vielä omissa kirjoissa voittanut takavuosien Rise of the Triadin "drunken missileitä". Ohjuksia, joita lähtee nippu satunnaisiin ilmansuuntiin. Ei ehkä tehokasta, mutta sitäkin hauskempaa. Olisi sopinut Tuumiin kuin nyrkki silmään... ja sen läpi aina aivoihin saakka.

Onhan tässä Doomissa tarinakin. Kiitettävän minimalistisen juonikuvion pääpointti on se, että avaruusaikaan siirtynyt ihmiskunta on energiavajetta paikatakseen avannut helevetin portit ja pillillä sieltä pikkusen kivasti myyttistä energiaa vienyt. No, hommahan tietysti lähtee käsistä. Mutta ja kas: Doomguy on niin raju sälli, että koko infernaalinen kollektiivi tuntee tätä kohtaan paitsi vihaa, etunenässä myös kauhua.

"Jätkä lyö oikeesti".

Doom vuosimallia 2016 on erinomaisen keskinkertainen peli. Se tekee jotkut asiat erittäin hyvin, mutta alkaa ennen pitkää toistamaan itseään pahasti. Pelistä puuttuu sellaisia asioita, mitkä olisivat nostaneet tämän sieltä perushyväookoo-kastista sinne eeppisyyden sfääreihin.

Päähahmon alun riidanhaluista kiukuttelua olisi mielellään seurannut koko homman läpi. Se kuitenkin unohtuu pian ja pääosan ottavat kenttäsuunnittelusta vastanneet sieluttomat insinöörit. Teknisestä vinkkelistä tarkasteltuna pelihän on mestariteos. Se pyörii konsoleillakin mystisellä 60 freimin ruudunpäivitysnopeudella. PC:llä homma on totutusti hienompaa ja pyörii tuotakin vikkelämmin.

Ryn-ryNNnnn! Röpö-röpö-röpö-röpö, sanoi moottorsaha.

Loppukaneetti ja synergia

Pelihetket sujuvat oikein mukavissa merkeissä, sillä hieman tylsä mutta vaivattomasti toimiva Doom hyötyy oluesta, joka puolestaan on kaikkea muuta kuin tylsä.

Kumpikaan ei ole ns. kuollutta painoa, mutta ei myöskään jätä toista varjoon erinomaisuudellaan. Synergian taso on erinomainen.

Juomapeli-lista (arvostelujärjestyksessä)

1 — Be-Man and the Masters of the Diverse: Don of Wasteland | Panimo: www.radbrew.net

Kirjaudu kommentoidaksesi