Otamme ennalta tuntemattoman oluen (tai muun juotavan) ja paritamme sen ennalta pelaamattoman pelin kanssa. Selvitämme kuinka hyvin nämä kohtaavat toisensa ja syntyykö synergiasta mahdollisesti osiaan parempi lopputulos – tai vaihtoehtoisesti: vetääkö jompikumpi toisenkin pohjamutiin.
Juomapeli-juttusarjan ikäraja on aiheiden vuoksi ehdottomasti K18.

Juoma: Lammin Sahti Naakka Strong Ale

Ei ole hevoista hanpaisiin katsominen, eikä salskeata miestä parrasta sättiminen. Mitäänsanomattomimman näköisen tuotteen™ palkinnosta kilvoitteleva Naakka on uusin siipiveikko panimonsa tuoteperheessä. Tuhnuinen ulkoasu ja tylsä pullo tuo mieleen mökkihöperöityneen sahtivaarin pierunkatkuisen tuvan, jossa seinällä on taulu Kekkosesta ja VHS-nauhurin luukusta pilkistää MM95-kasetti. Käytössä saattaa olla vielä (kermanvärinen) lankapuhelin.

Samea Naakka tuoksuu mausteiselta, mutta ensimmäiset makutuntemukset ovat pääasiassa yllättävän neutraaleja - useamman siemauksen myötä päärynämyslipatukka alkaa muodostua suuhun. Taustalta löytyy pieniä teräviä makuja ja hieman makean vierellä kulkevaa imelyyttä. Sopii hyvin limppumaiseen meininkiin, mutta ennen kuin homma menee överiksi tulevat katkerat ja nykäisevät maton alta. Maku jää paikalleen kynnykselle sopivasti, sillä se ei mene överiksi. Mausteisuus on kuitenkin se kolmas siipi tässä pyrähdyksessä ja lento on täten melko omintakeista. Oksalta kyllä päästään sille toiselle ja oluen ystävä saa sen sulan hattuunsa, mutta kokemus on kuitenkin piirteetön. Sahdin ystäville tämä on varmasti liiaksi perinteisen markettioluen suuntaan - mutta saattaa toimia taas sitten jonninasteisena väylänä sahdin pariin.

Peli: Lost Sphear

Milleniaalit ja allekirjoittaneen kaltaiset xenniaalit saattavat nykyään käydä joko töissä, rötöstelemässä, ovat voittaneet lotossa tai saaneet perintöä. Niin tai näin, on todennäköistä, että tällä asiakassegmentillä on ostovoimaa. Erityisesti heitä varten on sävelletty nostalgialla maustettuja myyntilauluja - ihan liikaa. Lost Sphear on yksi monista, jotka pyrkivät puhuttelemaan retroilun nimissä sekä vanhoja, mutta modernimman habituksensa myötä myös uusia pelaajia. Tietyssä mielessä on ilahduttavaa, että vuonna 1995 julkaistu peliklassikko Chrono Trigger muistetaan vielä nykyään teollisuudessa.

Tuon nimen vetäminen myyntispiikkiin on kuitenkin hemmetin massiivinen kaksiteräinen miekka

Ellei uutukainen onnistu lunastamaan suuria lupauksiaan on hyvin epätodennäköistä, että pelaajakanta antaa toista mahdollisuutta. Putiikin tekemä aikaisempi I Am Setsuna toimi jo eräänlaisena vedenjakana - hyviä ja huonoja asioita. Tämä sai kuitenkin odottamaan seuraavaa, jonka oletti tietysti olevan "parempi".

Päähenkilö ryhmineen matkailee palauttamassa "unohdettuja asioita" mualimaan hyvin perinteistä japanilaista roolipelikaavaa noudattaen: on maailmankartta jossa köpötellään kenttäosuuksiin. Taisteleminen on tarkoitettu pelin suolaksi. Hyökkäyksistä löytyy paljon Chrono Trigger -pelin kaltaisia toimintamalleja, mutta omaa kierrettä on luotu painottamalla sijottautumista ja hyökkäyssuuntia. Esimerkkinä osa hyökkäyksistä tapahtuu suoralla linjalla eteen päin ja osa puolestaan pyörien paikallaan aseen kanssa ympäriämpäri. Vihulaiset sitten saavat osumaa sen perusteella miten pelaaja onnistuu itsensä asemoimaan ja hyökkäyksen suuntaamaan: isoon laumaan kannattaa mennä pyörimään ja jonossa seisovia viholliset saa taputeltua linja-pohjaisella hyökkäyksellä. Taistelut ovat pelin ainoa pelastava tekijä, mutta valitettavasti nämä alkavat toistamaan itseään liikaa.

Tietyssä mielessä tällaiset pelit pistävät vihaksi. Miksi pitää tuoda elementtejä yhdestä rakastetuimmasta pelistä ikuna ja vielä mehustella asialla, jos uusi kyhäelmä ei kestä minkäänlaista vertailua inspiraationsa lähteeseen? Juu, rahan tietysti. Näinpä täytyy sanoa, että tasan viimeinen tämän tekijän kyhäelmä johon kiinnittää mitään huomiota. Tämä silta on poltettu! Pellot ja metsät raiskattu! Kaivoonkin on kustu! JRPG-pelien nälkään voi tehdä jotain niinkin mullistavaa kuin pelata jonkun Chrono Triggerin uusintajulkaisuista - niistä huonoinkin on niin jumalattoman paljon parempi kuin nämä siipeilytapaukset. Hyj!

Lost Sphear on huono peli. Iso pino keskinkertaisia ominaisuuksia ja tuskin lainkaan pelastavia luonteenpiirteitä. Se on pikkupelin tapaan suppea, mongertaa käsittämätöntä Square-Enixin sanastoa (aina nimessä olevasta Sphearista lähtien) ja taisteluiden ideaa ei ole jalostettu tarpeeksi napakaksi.

Synergia

Voiko liitto toimia, jos molemmissa on vikaa? Harvemmin, sillä vaikka mulkeropariskunnalla saattaakin olla hyvä synergia jakaessaan negatiivista energiaa jokaiselle vastaantulijalle, tai aiheuttaessaan taloyhtiössä enemmän kuin tarpeeksi päänvaivaa muille, ei kukaan vapaaehtoisesti tällainen tapaus ole. Kai. Haluaisin uskoa ettei. Naakka ja Lost Sphear ovat hieman hukuksissa itsensä kanssa - joskin siipiveijaria kohtaa ei sen suurempia antipatioita pääse syntymään. Peli puolestaan ei pääse karkuun omia myyntipuheitaan - tai siis näin jälkikäteen: loukkauksiaan.

Juomapelilista (arvostelujärjestyksessä)

1 — Be-Man and the Masters of the Diverse: Don of Wasteland + Doom, 2016

2 — Fiskarsin Drikkekammerat Pale Ale + Horizon: Zero Dawn

3 — Fuller's Vintage Ale, 2017 + Hunt Showdown

4 — Lammin Sahti Naakka Strong Ale + Lost Sphear

ladataan kommentteja...
Juttusarja: Juomapeli

<< Edellinen: Vuoden tärkein peli on jo tässä - Battle Royale -pelimuodon uudistaja on keskeneräisenäkin hemmetin lupaavaa lahtausta! [K18]
>> Seuraava: Protopersu, vanhapiika, pierukääpiö ja Der Alte kävelivät baariin - eli mitä tulisi tietää ennen kuin ostat pelin: Warhammer: Vermintide 2 [K18]
 
Pelit: 
Julkaisijat: