Kaski Kylmäsavulager - Divinity: Original Sin 2

: Kun niskaan käy lohkärmes, ota kylmäsavulager

Otamme ennalta tuntemattoman oluen (tai muun juotavan) ja paritamme sen ennalta pelaamattoman pelin kanssa. Selvitämme kuinka hyvin nämä kohtaavat toisensa ja syntyykö synergiasta mahdollisesti osiaan parempi lopputulos — tai vaihtoehtoisesti: vetääkö jompikumpi toisenkin pohjamutiin.
Juomapeli-juttusarjan ikäraja on aiheiden vuoksi ehdottomasti K18.

Juoma: Takatalo & Tompuri Kaski Kylmäsavulager

Savuisuus on taitolaji, jossa vähemmän on enemmän. Tämän yksinkertaisuuden sisäistäminen ei aina ota onnistuakseen ja tulokset menevät useimmiten ääriä myöten — kaikkihan varmaan ovat joutuneet maistamaan sen makuaistittomimman kokin savustustyön hedelmiä. Eikä siinä mitään. Jos joku esimerkiksi tykkää viskistä joka käytännössä on nestemmäistä savua, niin siitä vaan. On täysin selvää, että savuinen viski lienee se juoduin viskilaji, sillä se on helpoin ja selkeästi erilainen; kokemuksellinen suorastaan. "Onpas savuisaa!" Suurena viskisieppona en itse niin savuviskeistä välitä, sillä savuisuus peittää liian usein kaiken alleen. On toki hyviäkin tapauksia, jotka eivät edes ole välttämättä poskettoman hintaisia. Erinomainen Ardbegin Uigeadaili ja aina tyylikäs Lagavulinin 16 -vuotias heti kärkeen.

Savu ja olut eivät mielestäni lähtökohtaisesti sovi yhteen, mutta tähänkin tarvittiin se poikkeus sääntöön: nimittäin maistissa oleva Kaski on erinomaisen hienovarainen savuisuutensa kanssa. Vieno savuinen kutina nenässä toimii hyvin maltaisan leveän tuoksun kanssa. Siksipä onkin yllättävää, että itse juotava on etunenässä vetinen, tai vähintäänkin valju. Makeus työntää itsensä kielenpäälle viimeistään kolmannella siemauksella heti kun hiilihapokkuuden kanssa on saanut itsensä sinuiksi. Suuhun ei tunnu kuitenkaan jäävän mitään vaan makukin menee esanssin perässä rööristä alas.

Kaski on erinomainen savuolut, mutta korkeintaan keskinkertainen olut.

Rohkeampi vaikkapa yrttimäinen makumaailma olisi varmasti herättänyt kansainmaistelijassa jos toisessa sen kaipuun sinne vaarin vuolemien leppäsavulastujen äärelle, jotka kesäpäivässä tuoksuttavat tienoota niin vienosti, että suvun naiset ovat ajaneet innokkaat savustajat sinne tontin kaukaisimpaan nurkkaan. Makeus on ihan ookoo ominaisuus, mutta tämä kaipaisi terävyyttä ja jopa hieman enemmän holipitoisuutta tuomaan sitä luonnetta. Hieman harmittaa ettei Kaskella ei ole enempää tarjottavaa, sillä savun osuus on juuri oikeanlainen; se on "siinä vierellä", eikä päätähtenä — vaikka tätä kylmäsavulagerina mainostetaankin.

Peli: Divinity: Original Sin 2

Kun Divinity-nimisiä pelejä on tullut tehtyä jo kahdeksan voinee sanoa, että jonkinlaista intohimoa aiheeseen on — nimittäin siihen miekkaan ja magiaan, lohkärmeksiä unohtamatta. Touhussa on yritystä, mutta harmi kyllä aika geneerisellä tasolla mennään kaiken kanssa; samat tulitaiat, temppeliritarit sun muut fantasiakonventiot jylläävät.

Joskus sitä tulee pelejä eteen joita pelatessa huomaa tuumivansa, että olisipa tämä ollut hyvä peli sijoittaa siihen tai siihen, toiseen paremmin rakennettuun miälikuvitusmuailimaan. Mass Effectiä pelaillessani pohdiskelin, että kuinka hyvin tuo olisikaan toiminut maailman parhaan TV-sarjan, Babylon 5:n, pelinä. Original Sin 2:ta porskutellessa mieleen pulpahteli usein Terry Pratchettin Kiekkomaailma. Miksi? Huumorin takia — se kun yllättää ja on vaihtelevasti makaaberia, absurdia ja pierukakkaa. Ja, alla olevan vuodatuksen johdosta.

Identiteettinsä uhri — tai: VMP

Kannuksensa pelisarja on (eritoten Original Sin -julkaisujen myötä) hankkinut taktisilla taisteluillaan, joissa hyödynnetään vahvasti eri elementtejä: jos maassa on vettä, ammu siihen salam(i)a ja vedessä seisovien vihulaisten (tai omien) elämä käy mielenkiintoiseksi. Vastaavasti vihulaisen voi ns. pyöräyttää öljytynnyrissä ja poksauttaa tulitaialla tehokkaammin kenttään, koska öljy + tuli = "big boom, big boom, big boom!" — Adam Savage. Elementtien hyödyntäminen on samalla mielenkiintoista, mutta myös se kaksiteräinen miekka. Vihulaiset kun eivät vältä vastaavanlaisia öljytynnyrikikkoja pätkän vertaa — ja niinhän sen pitääkin mennä. Elementtikikkailut eivät yksistään ole iso ongelma, mutta yhdistettynä pelin tahtotilaan nostaa loitsut ja taikominen pääosaan käy pelaajan sormi latausnapilla usein.

Aivan. Liian. Usein.

En sano, että peli on vaikea (tai no perhana sanon, jos kokeilee kovempia vaikeusasteita). Sanon, että taistelumekaniikkaa pitäisi tasapainottaa. Tällä hetkellä lähitaistelu (melee) on aikalailla yhtä tyhjän kanssa, enkä muista, että viimeisen 10 tunnin aikana olisi tullut tehtyä yhtäkään lähitappoa — puolin tai toisin. Siis, yhtäkään. Ja niitä lähitaistelijoita kuitenkin on aina rintamalla. (Alun intro-osuuksia ei tietenkään lasketa, koska eivät ne mitään oikeita taisteluita ole.) Tämä kertoo aika koruttomasti tilanteen. Hitto vie, jopa krokotiilit sun muut sittisontiaiset käyvät niskaan loitsuin. Liian usein homma töppää myös siihen, että vihulainen heittää ennennäkemättömän Supertaika X:n joka yksistään kääntää koko taistelun kulun. Sormi latausnapille ja uusi startti siten, ettei oma ryhmä seiso yhdessä; tienoita kun tutkiskellaan ja sitten taistelun löytyessä ovat omat hahmot olkapää olkapäätä vasten (toisin kuin viholliset, ikinä), ottaen näin jokainen naamaansa kaikki vihollisen loitumat. Rähinäryhmä on henkitoreissaan ensimmäisen viholliskierroksen jälkeen. Hianoo on jee. Sitten vaan lataamaan ja juoksemaan uudestaan tilanteeseen siten, että oma ryhmä on järkevämmin hajallaan — kuten vihollisten ryhmät aina. Typerää.

Lähirähisijöistä vielä sen verran, että toki hyvät aseet muuttavat asetelmia. Fyysisen vahingon lisäksi ase voi olla lumottu tulitaialla, joka sitten polttelloo ekstraa osuessaan. Touhu ei kuitenkaan muutu näiden sankareiden osalta ihmeemmin, sillä koko homma tuntuu pyörivän sen ympärillä, että loitsijat etsivät näköyhteyttä kohteeseensa. Aina voi yrittää edetä suojassa, mutta ei se vain yksinkertaisesti toimi. Kohti kipittävä puukkojantteri on poltettu käntyksi, joka murenee loitsijan jalkoihin — jos sinne asti edes pääsee.

Synergia

En omakohtaisesti näe Original Sin 2:ta puhtaasti niin erinomaisena tapauksena kuin mitä tästä tunnutaan vöyhöttävän. Maailman salaisuudet ja kummalliset vastaan tulevat asiat ovat fiilikseltään hyvin Zeldamaisia — tiedäthän: en saa tuota vielä, mutta myöhemmin keksin varmaan miten tuonne pääsee jne. Tai puhtaammin: "Mikä helvetti tuo on!?" Jatkuvasti tulee kaikenlaista mielenkiintoista ja kivaa tutkittavaa. Tämä on pelin vahvuus. Kokeilin Original Sin 2:ta kolmella eri vaikeustasolla: toisiksi vaikein, kolmanneksi vaikein ja "klassinen kokemus", eli normitaso. Oli hauska huomata, että kuinka eri tavoilla asioita pystyi tekemään. Erot olivat usein yllättävän suuria ja sitä huomasi mietiskelevänsä, että tietääpähän mihin ne pelintekijän paukut ovat menneet — jos taistelemisesta on tuonkin verran itkettävää mitä tuntui olevan.

Kylmäsavulagerilla oli tässä näytelmässä ainoastaan sivurooli. Mitään sykähdyttävää persoonaa ei tullut esille vaan suoritus oli "perinteinen hyvännäköinen geneerinen ekstra", jos TV-sarjojen puntarilla asiaa tuumiskelee. Sarjan juoni ja tarina veivät mennessään, vaikka sen taistelukohtaukset olivatkin urpon seiskytlukulaista Bud Spencer -tyyliin mukiloimista.

Juomapelilista (arvostelujärjestyksessä)

1 — Be-Man and the Masters of the Diverse: Don of Wasteland + Doom, 2016

2 — Fiskarsin Drikkekammerat Pale Ale + Horizon: Zero Dawn

3 — Fuller's Vintage Ale, 2017 + Hunt Showdown

4 — Lammin Sahti Naakka Strong Ale + Lost Sphear

5 — Old Pulteney 12 Year Old Single Malt + Warhammer: Vermintide 2

6 — Stone Xocoveza + The Beast Inside

7 — Takatalo & Tompuri Kaski Kylmäsavulager + Divinity: Original Sin 2

ladataan kommentteja...