Kauhu meni plörinäksi, mutta olut yllätti talvisesongin herkkuna – saanen esitellä: uzkomaton Xocoveza! [K18]

Otamme ennalta tuntemattoman oluen (tai muun juotavan) ja paritamme sen ennalta pelaamattoman pelin kanssa. Selvitämme kuinka hyvin nämä kohtaavat toisensa ja syntyykö synergiasta mahdollisesti osiaan parempi lopputulos – tai vaihtoehtoisesti: vetääkö jompikumpi toisenkin pohjamutiin.

Juomapeli-juttusarjan ikäraja on aiheiden vuoksi ehdottomasti K18.

Juoma: Stone Xocoveza Mocha Stout

Semi-uuden maustettujen oluisten villitys on saatanasta. Hieman samaan tapaan kuinka erikoiskahveilla läträtessä saattaa havahtua siihen, ettei enää muista miltä se aito oikea kahvi maistui. Kärjistettyä tietysti, mutta vast'ikkään koettu talkkunaoluen kauhu saa pelkän ajatuksen voimalla vattanpohjan hyppäämään kohti kitarisoja – tuosta lisää myöhemmin.

Xocoveza on onneksi täysin toista maata. Ehkä siksi, että makumaailma ei ole millän tapaa ennenkuulumaton. Eikä tämä ole varsinaisesti edes nuita maustettuja oluita. Stout-oluet ovat usein kahviin, suklaaseen ja vaniljaan kääntyviä. Because. Niiden perusolemus on tuhti ja pehmoinen, sekä usein lähes hiilihapoton. Xocoveza vie konseptia hieman pidemmälle, sillä mukaan tulee taustalla temuava chilisyys ja vastaleivotun pullan herkullisuus; molemmat ovat täydellisesti hallinnassa, eikä täten voi sanoa että "no tässäpä vasta chilimiehille olut!" Menisi pian helmiä sioille. Ei sillä, että chilimiehet sikoja olisivat, mutta tässä nyt ei ole millään muotoa kysymys jolokioiden murskaamisesta esarin alle. Ekstremistit, ulos juottolastani.

Tämä on täydellinen tarina takkatulen äärelle samalla kun jäätyneet varpaat kirvelevät sulaessaan. Chilin tuoma hedelmäisyys ja korkeampi holipitoisuus takaavat miellyttävän tuntemuksen, jota ei saavuteta sillä, että tämä stout olisi nestemäistä limppua - vaikka pullasta puhuinkin. Hienoinen paahteisuus tuntuu enemmän nenässä kuin suoranaisesti kahvilta suussa. Suklaisuudellaan Xocoveza on lähempänä suklaan raakaa alkuperämakua, joka on erittäin tumma ja itsessään jopa terävä, eikä juurikaan makea. Tämän rinnalla on kuivia pähkinämäisiä sävyjä, jonka vuoksi lopputulos ajautuu jälleen kauemmaksi ällömakean maailmasta. Näinpä mainostetusta suklaisuudestaan huolimatta suosittelen tämän pieleen jotain makeata - vaikkapa sitä suklaata! Enkä usko, että tätä saa vihreillä kuulillakaan pilattua. Tässä oluessa on jotain juhlallista!

Peli: The Beast Inside

Kauhu on haastava elementti hallita ja taloudellisesti aina riskaabelia, sillä valtaosa viihteen kuluttajista välttelee sitä – vastaavalla intohimolla kuin millä itse välttelee romanttisia komedioita. En kuitenkaan ole kauhun suurkuluttaja millään mittapuulla, mutta ne psykologiset tapaukset (eli tunnelma/tunnepuolen hössötykset) ovat onnistuessaan hienoja kokemuksia. Resident Evil -pelien (poislukien seitsemäs osa) tyyppistä mörköilyä en varsinaisesti edes pidä kauhuna; säikäyttely kovilla äänillä tai nopesti naaman edessä vilahtelevilla asioilla on aika tylsää. Ja nähtyä. Ja kuultua. Koettua.

The Beast Inside on Kickstarter-projekti, josta on saatavilla (rajoitetulla jakelulla) jo lyhyt demo. Siinä pelaaja pääsee tutustumaan tekeleeseen ns. pre-alpha-vaiheessa, eli keskeneräisenä – tästä huolimatta pelattavilta osuuksiltaan touhu vaikuttaa aika valmiilta. Visuaalisesti tietysti voidaan mennä eteen päin, mutta käytetyn Unreal Engine 4:n avulla on jo nyt loihdittu ihan hyvän näköiset puitteet. Pelintekijä nostaa kärkeen "photogrammetrian", tekniikan jossa esineiden mallintamiseksi käytetään runsaasti valokuvamateriaalia. Tavoitteena on saada seikkailulle fotorealistiset puitteet ja parhaimmillaan tunnelma on rakennettu todella hyvin. Valonlähteiden vaikutus kirjahyllyjen kirjarivistöihin, pöydällä lepääviin aterimiin tai muihin yksityiskohtiin on hieno. Kääntöpuolelta löytyvät päiväosuudet, jolloin pelin tuotantoarvotkin puskevat esille – olisi kannattanut keskittää tapahtuman ns. ikuiseen yöhön. Takavuosien Salaiset kansiot -tv-sarjan luojan Chris Carterin ynnäämänä: "Ei se, mitä näytetään, vaan se, mitä katsoja ei näe." Tuossa on toimivan jännityksen (ja kauhun) konsepti yksinkertaisimmillaan. Jos jäi epäselväksi: ei, ei tämä mitään fotorealismia ole.

Sisällöllisesti The Beast Inside lähestyy kauhua hands-on-tyyppisesti; pelaaja voi poimia kätösiinsä lähes mitä tahansa ja pyöritellä sitä tutkimisen nimissä. Huonekaluja voi raahata lattian poikki ja ovet aukaustaan h i t a a s t i työntämällä tahi vetämällä. Tässä on selkeät hyvät ja huonot puolet. Touhuamisen vapaus imaisee upeasti tarinaan mukaan, mutta kun on viettänyt puoli tuntia jonkun piirongin parissa laatikoita pönkien sitä huomaa juoksevan seuraavan viiden vastaavan ohitse huolettomasti – nyt jotain juoniosuutta välillä!

VR-tuki on mainittuna Kickstarter-kampanjan tavoitteissa. Kauhu on pelityyppi, jossa VR on täysin omiaan nostamaan tunnelmaa ja samalla se toisi esineiden ja asioiden tarkasteluun aika paljon realismia mukaan. Kauhutarinaan sukeltaminen VR:n kautta on kuitenkin monille lähtökohtaisesti täysin poissuljettu ajatus – itse astun tuohon maailmaan vasta kun markkinoille pulpahtaa OLED/UHD-okulaarit. VR on kuitenkin jo nyt vakuuttanut meikäläisen teknologiana, vaikka kuvanlaatu jättääkin toivomisen varaa.

Tuttua säikyttelyä - ikävä kyllä

Yliluonnollinen näyttäytyi kummituksina, jotka vilahtivat ruudulla käännyttäessä tai juoksivat vastapalloon portaita laskeutuessa. Säikäyttelyt tuntuvat valitettavan kevyiltä vastapainoilta, kun ajatellaan verkkaista tutkimista ja etenemistä. Jännityksen kaari katkeaa ennen kuin kauhun lakipiste on löydetty. Kummituspilkahdukset tuntuvat pelkästään laiskoilta. Kokonaisuutta tuumaillessa asetelma kääntyy nyt hieman päälaelleen: "painukaa te kummitukset nyt helevettiin sieltä jaloista pyörimästä, meikäpoika lukee mitä tämän postikortin taakse on kirjoitettu!" Mielenkiintoinen sisältö nousee kynnyskysymykseksi, sillä se vaatii tekijöiltä valtavasti resursseja tunkea useamman ihmiselämän (saati sukupolven) verran "elopainoa" työpöytien laatikoihin, vaatekomeroihin ja hyllyjen tasoille. Ensikosketuksen myötä tarinoita ei ollut niin paljoa löydettävänä kuin tutkiskelumekaniikka antaisi myöten – geneerisiä, tyhjiä kirjoja tuli heiteltyä pelin fysiikanmallinnusta hyödyntämällä pitkin huoneita. Kenties joku DLC ammentaakin pelaajavandaaleista? Suuren ajattelijan, tohtori Peter Venkmanin sanoin: "No human being would stack books like that".

Kokeilupätkä ei suoranaisesti anna vastausta siihen, että joutuuko pelaaja nenätysten muidenkin kuin kummitusten kanssa. Verrattain hidas pelaaminen ja fysiikanmallinnus suovat mielenkiintoiset mahdollisuudet käyttää ympäristöä hyödyksi – voisiko oven esimerkiksi pultata tuolilla kiinni niin, ettei se zombie pääse puremaan? Kuinka paljon tarinanpätkiä esineisiin ja asioihin lopulta laitetaan löydettäväksi? Mikäli homma pidetään koettuun tapaan poltergeistien suunnalla ei The Beast Inside tule tätä pientä pyrähdystä enempää omaa aikaani viemään. Lähtökohdat ovat kuitenkin ihan kelpoisat, vaan mistäpä näitä ikinä tietää.

Synergia

Hyvä olut, kehnohko pelikokemus. Nyt ei käsikädessä kulkemisesta tahtonut oikein tulla mitään, sillä käytössä oli kaksi vasenta kättä. Tai oikeata. Tai muuten vaan traakisesti eri kokoiset räpylät. Xocoveza kaipaa kaverikseen erinomaista viihdettä - vaikka sen poksuvan takkatulen muodossa. Nyt täytyy vaan pitää mielessä se, että vaikka peli oli aika kökkö, oli juoma erikoinen. Peli: huono, juoma: hyvä. Peli: huono, juoma: hyvä. Peli: huono, juoma:huo... gorrammit.