Lähikaupungin kolikkopelihallia koristanut täysimittainen kabinetti sai nuoren kaahausfanaatikon polvet tutisemaan kerta toisensa jälkeen. Kunhan markat saatiin omaa taskua polttamasta paikallisen yrittäjän laariin, matkattiin muutaman euforisen kisan jälkeen taas pää painuksissa takaisin oman Megadrive-poloisen luo. Ajatus vastaavan kokemuksen ahtamisesta 14 tuumaisen matkatelevison ja ennen kaikkea 16-bittisen konsolin syöverehin tuntui jopa kovimman SEGA-fanipojan mielestä turhalta haihattelulta. Toisin kuitenkin kävi, sillä vuonna 1994 punavalkoinen formula kurvasi yllättävän läheisesti esikuvaansa mukailevana versiona myös koteihin.

Virtua Racing kansi.jpg

Teknisesti hatunnoston arvoisella suorituksella oli kirjaimellisesti hintansa. Kun vanhempien – tai siis joulupukin – lompakko selvisi hädin tuskin edellisjoulun Street Fighter 2:sta, iskettiin Virtua Racingilla lopullisesti luulot pois. Megadrive-versiolle lätkäistiin itkettävän ja naurettavan välimaastoon liihotellut noin 800 markan pyynti. Syyllinen tavallista sikamaisemmalle hintalapulle piili moduulille upotetussa Sega Virtua Processorissa, jonka suoma lisäruuti mahdollisti ylipäätään koko käännöksen. Käsistä karanneiden kustannusten vuoksi peli jäi kuitenkin ainoaksi ihmesirua käyttäneeksi julkaisuksi. SEGAn arcadekabineteissa orastanutta 3D-aikaa silmällä pitäen Megadriveä pyrittiin sen sijaan tekohengittämään 32X-laajennuksella, mutta epäonnisen voimapalikan lyhyeksi jäänyt taru lienee oman surullisen kertomuksensa arvoinen.

Entäpä itse peli kaiken ennakkohypen takana?

Rehellisyyden nimissä myönnetäköön, ettei karvalakkinen kotiversio omalta ruputelkkarilta koettuna maistunut alkuintoilun jälkeen enää täydellisen makoiselta. Vaikka peli näytti kyllin hienolta kyykyttääkseen naapuruston Nintendo-fanaatikkoja Star Foxeineen, ei se luonnollisesti pärjännyt suurelle ja mahtavalle kabinettiversiolle. Kaikin puolin hailumpi yleisilme sekä maisemien erittäin lyhyeksi trimmattu piirtoetäisyys kielivät pakollisista kompromisseista. Eniten takapakkia otettiin ohjattavuudessa. Padilla kurvailu ei ollut rattiin verrattuna järin tyydyttävää, vaan pikemmin tuskallisen haastavaa selviytymistä. Tästä syystä muutoin hienosti toteutettu jaetun ruudun kaksinpelikin jäi vääjäämättä taka-alalle: kovinkaan moni kaveripiiristä ei jaksanut yrittää paria kisaa enempää, joten kimppasessioissa turvauduttiin mieluummin takuuvarmasti viihdyttäneen NHL 94:n tarjontaan.

Sisällön määräkään ei liiemmin naurattanut keskimäärin pari-kolme peliä vuodessa haalinutta pojankoltiaista. Kolme asteittain vaikeutuvaa rataa ja yksi formula niiden kiertämiseen – siinä koko sikahintaisen pelin tarjonta pähkinänkuoressa. Mukana ei ollut menopelien virittämistä, värittämistä tai edes alkeellista uramoodia. Yksittäisiä kisoja tahkottiin kyllästymispisteeseen saakka, ja seuraavana päivänä jatkettiin. Vaikka omaa ajolinjaansa orjallisesti noudattaneet tekoälykuskit loivat näennäistä tunnelmaa, muodostui sekunteja alaspäin tikittävä kello tarkistupisteineen ainoaksi todelliseksi vastustajaksi. Lisähaasteet kehiteltiin lopulta itse, esimerkiksi opettelemalla ajamaan kierrokset virtuaaliratin takaa käytännöllisemmän ulkokuvakulman sijaan. Surullista mutta totta.

Kuten ylläolevasta videosta voi päätellä, ei Virtua Racingkaan ole monien aikalaistensa tapaan vanhentunut järin arvokkaasti. Versiosta riippumatta sen tarjoamien muistojen kannattaakin antaa kultaantua rauhassa. Sisällön köyhyyden karvaasta jälkimausta huolimatta Megadrive-käännöksen pölyyntyneen kannen näkeminen kaapin perältä aiheuttaa enimmäkseen lämpimiä tunteita, eikä pelin merkitystä SEGAlle sovi vähätellä. Se käynnisti yhtiön todellisen kultakauden polygoneja puskevien arcadekaahausten saralla. Jälkimainingeissa syntyi muun muassa SEGA Rallyn ja Daytona USA:n kaltaisia klassikoita. Sääli ettei näiden erinomaisuudella saatu myytyä enempää kotikonsoleita.