retromuistelot

: Virtua Racing

Lähes 30-vuotiselle peliuralleni mahtuu lukuisia muutoksia genremieltymysten suhteen. Ainoastaan erilaiset kaahaukset ovat pysyneet suosikkilajityyppien joukossa ilman merkittäviä taantumia kiinnostuskäyrässä. Rakastetuimpien autoiluiden joukkoon on yleensä lukeutunut Formula-aiheisia päristelyitä aina Commodore 64:n hikisen tiukoista Pitstop II -väännöistä lähtien. Seuraava virstanpylväs mainittakoon laitesukupolvea myöhemmin, kun Megadriven Ayrton Senna's Super Monaco GP2 tarjosi huikeaa fiilistä ja jopa ihka aidon uramoodin. Edesmenneen brasilialaismestarin kurvaillessa vielä konsolissa, alkoivat uudet kolmiulotteiset tuulet puhaltaa ajopelirintamalla. Vaikka 3D-kiesejä mallinnettiin jo Stunt Car Racerin ja Hard Drivin’in kaltaisissa kokeiluissa, oli Segan lanseeraama Virtua Racing jotain uskomattoman hienoa vaihdettavine kuvakulmineen ja näyttävine uusintoineen.

Lähikaupungin kolikkopelihallia koristanut täysimittainen kabinetti sai nuoren kaahausfanaatikon polvet tutisemaan kerta toisensa jälkeen. Kunhan markat saatiin omaa taskua polttamasta paikallisen yrittäjän laariin, matkattiin muutaman euforisen kisan jälkeen taas pää painuksissa takaisin oman Megadrive-poloisen luo. Ajatus vastaavan kokemuksen ahtamisesta 14 tuumaisen matkatelevison ja ennen kaikkea 16-bittisen konsolin syöverehin tuntui jopa kovimman SEGA-fanipojan mielestä turhalta haihattelulta. Toisin kuitenkin kävi, sillä vuonna 1994 punavalkoinen formula kurvasi yllättävän läheisesti esikuvaansa mukailevana versiona myös koteihin.

Teknisesti hatunnoston arvoisella suorituksella oli kirjaimellisesti hintansa. Kun vanhempien – tai siis joulupukin – lompakko selvisi hädin tuskin edellisjoulun Street Fighter 2:sta, iskettiin Virtua Racingilla lopullisesti luulot pois. Megadrive-versiolle lätkäistiin itkettävän ja naurettavan välimaastoon liihotellut noin 800 markan pyynti. Syyllinen tavallista sikamaisemmalle hintalapulle piili moduulille upotetussa Sega Virtua Processorissa, jonka suoma lisäruuti mahdollisti ylipäätään koko käännöksen. Käsistä karanneiden kustannusten vuoksi peli jäi kuitenkin ainoaksi ihmesirua käyttäneeksi julkaisuksi. SEGAn arcadekabineteissa orastanutta 3D-aikaa silmällä pitäen Megadriveä pyrittiin sen sijaan tekohengittämään 32X-laajennuksella, mutta epäonnisen voimapalikan lyhyeksi jäänyt taru lienee oman surullisen kertomuksensa arvoinen.

Entäpä itse peli kaiken ennakkohypen takana?

Rehellisyyden nimissä myönnetäköön, ettei karvalakkinen kotiversio omalta ruputelkkarilta koettuna maistunut alkuintoilun jälkeen enää täydellisen makoiselta. Vaikka peli näytti kyllin hienolta kyykyttääkseen naapuruston Nintendo-fanaatikkoja Star Foxeineen, ei se luonnollisesti pärjännyt suurelle ja mahtavalle kabinettiversiolle. Kaikin puolin hailumpi yleisilme sekä maisemien erittäin lyhyeksi trimmattu piirtoetäisyys kielivät pakollisista kompromisseista. Eniten takapakkia otettiin ohjattavuudessa. Padilla kurvailu ei ollut rattiin verrattuna järin tyydyttävää, vaan pikemmin tuskallisen haastavaa selviytymistä. Tästä syystä muutoin hienosti toteutettu jaetun ruudun kaksinpelikin jäi vääjäämättä taka-alalle: kovinkaan moni kaveripiiristä ei jaksanut yrittää paria kisaa enempää, joten kimppasessioissa turvauduttiin mieluummin takuuvarmasti viihdyttäneen NHL 94:n tarjontaan.

Sisällön määräkään ei liiemmin naurattanut keskimäärin pari-kolme peliä vuodessa haalinutta pojankoltiaista. Kolme asteittain vaikeutuvaa rataa ja yksi formula niiden kiertämiseen – siinä koko sikahintaisen pelin tarjonta pähkinänkuoressa. Mukana ei ollut menopelien virittämistä, värittämistä tai edes alkeellista uramoodia. Yksittäisiä kisoja tahkottiin kyllästymispisteeseen saakka, ja seuraavana päivänä jatkettiin. Vaikka omaa ajolinjaansa orjallisesti noudattaneet tekoälykuskit loivat näennäistä tunnelmaa, muodostui sekunteja alaspäin tikittävä kello tarkistupisteineen ainoaksi todelliseksi vastustajaksi. Lisähaasteet kehiteltiin lopulta itse, esimerkiksi opettelemalla ajamaan kierrokset virtuaaliratin takaa käytännöllisemmän ulkokuvakulman sijaan. Surullista mutta totta.

Kuten ylläolevasta videosta voi päätellä, ei Virtua Racingkaan ole monien aikalaistensa tapaan vanhentunut järin arvokkaasti. Versiosta riippumatta sen tarjoamien muistojen kannattaakin antaa kultaantua rauhassa. Sisällön köyhyyden karvaasta jälkimausta huolimatta Megadrive-käännöksen pölyyntyneen kannen näkeminen kaapin perältä aiheuttaa enimmäkseen lämpimiä tunteita, eikä pelin merkitystä SEGAlle sovi vähätellä. Se käynnisti yhtiön todellisen kultakauden polygoneja puskevien arcadekaahausten saralla. Jälkimainingeissa syntyi muun muassa SEGA Rallyn ja Daytona USA:n kaltaisia klassikoita. Sääli ettei näiden erinomaisuudella saatu myytyä enempää kotikonsoleita.

Kommentit

Aijai, tämä!

Äänet herättää kyllä lämpimiä nostalgiatuulahduksia varhaislapsuudesta. Jälkikäteen voikin ihmetellä, miten vähästä sitä onkin silloin osannut iloita. Vaan eipä tätä koskaan hirveän monta kisaa putkeen tullutkaan pelattua. Ehkä ihan hyvä, että vasta tänään ensimmäistä kertaa katsoin videota arcade-versiota. Sehän näyttää edelleen ihan siedettävältä, toisin kuin tämä Megadrive-käännös.

Kiitos tästä muistelosta!

Tätä tuli pelattua hurjan paljon, mukanahan oli myös jaetun ruudun kaksinpeli. Mutta eihän tuota tuolloin pälliin vaan mahtunut, että miten tämmöinen megasupermegaton nyt taipuu kotiruuduillekin. Ei ollut silloin vielä esimerkiksi Saturnin huikeita kolikkopelikäännöksiä (Virtua Fighter, Sega Rally, Daytona), saati Dreamcastin (Crazy Taxi yms). Tuo hinta oli tosiaan aivan absurdi, en muista miten ite sain rahat tähän haalittua. Varmaan vaihdoin ison nipun COM2001:n loppuunmyynnistä ostettuja pelejä pois.

PS: Parin viikon päästä muistellaankin sitten Sega Rallyä :)

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi