Miten lähelle täydellisyyttä voi päästä?

Peli on osa miljardien dollarien arvoista franchisea, joka on kaupallisen menestyksen lisäksi myös arvostelijoiden ja pelaajien lemmikki. Sarjan nimeä käytetään toistuvasti nuorisoa turmelevan väkivaltaviihteen symbolina. Se on esikuva hiekkalaatikkopeleille, se on luonut genren puitteet, se sisältää kaiken, mitä odotamme avoimen maailman toiminnalta. Ja se on suosikkipelini kautta aikain.

Grand Theft Auto III.

Sam ja Dan Houser ovat lunastaneet paikkansa videopelipersoonien kunniagalleriassa. Heitä on kiittäminen muiden muassa Bullyn ja Red Dead Redemptionin kaltaisista klassikoista, mutta kaikista heidän luomuksistaan arvostetuin on GTA-sarja. Rikoselokuvien kliseitä, yhteiskunnallista parodiaa ja jatkuvia viittauksia populaarikulttuurin yhdistävät pelit piikittelevät, viihdyttävät ja herättävät jopa oikeita tunteita. Pelaajakunta saa kiittää jumaliaan siitä, että veljespari ei eksynyt ensimmäisen rakkautensa – musiikin – pariin, vaan suuntasi luovan energiansa interaktiiviseen viihteeseen. Sarjan parin viimeisen osan niittämät hyperboliset arvosanat ovat herättäneet peliharrastajien keskuudessa epäilyksiä alan lehdistön lahjomattomuutta kohtaan, mutta objektiivinen tarkastelija ei voi kiistää sitä, etteikö jokainen uusi GTA olisi nostanut rimaa ja pannut ainakin osan lajityypin säännöistä uusiksi.

Meluisa kaupunki, hiljainen mies

GTA III oli aikoinaan omaa luokkaansa, ja vaikka sarjan tunteminen on nykyään jo käytännössä yleissivistystä, omalla kohdallani se osui kovin neitseelliseen maaperään. Peli, jossa maailma on avoinna, joka ei pakota suorittamaan jokaista tehtävää tietyssä järjestyksessä, jonka jokaisessa risteyksessä odottaa uusi seikkailu ja jossa pelkkä päämäärätön ajelu ilman tarvetta suorittaa, oli jotain ennenkokematonta. Ensikosketus on jopa hämmentävä, sillä kartalla näkyvien kohteiden saavuttamiseksi täytyy tuntea kadut ja kujat, eikä paikallistuntemuksen saavuttamiseen ole oikotietä. Oletko koskaan muuttanut uuteen kaupunkiin? Jos olet, tiedät, millaista on aloittaa GTA:n pelaaminen.

Sama sekavuus on leimallista kaikille GTA:n lajitovereilla, mutta vastineeksi sitkeästä naapurustoon tutustumisesta saa uuden kodin. Vuosien saatossa olen hakannut tämän pelin läpi ainakin neljä tai viisi kertaa, ja tunnen Liberty Cityn jo paremmin kuin nykyisen kotikaupunkini. Toisaalta, enpä ole juuri joutunut kuskaamaan korruptoituneita poliiseja Helsinki-Vantaalle, keräämään kokaiinipaketteja Kolera-altaasta tai varastelemaan urheiluautoja Eiran ja Taka-Töölön parkkipaikoilta. Miten rikollisuuden polkuja karttaneen nuoren miehen (köh, köh) voi olettaa kerryttävän paikallistuntemusta?

GTA III:n hahmogalleria on myös vähintäänkin villi. On psykopaattista kolumbialaisvosua, lakiin hiukan liberaalisti suhtautuvaa mediamogulia, turhaa vaatimattomuutta kaihtavaa kriminaali-jefeä ja kavereihinsa kyllästynyttä ja näitä groteskilla tavalla bisneksissään hyväksikäyttävää koiranruokatehtailijaa. Kaiken keskellä on nimetön ja mitään puhumaton nahkatakkimies, joka yrittää vain selviytyä rikolliskartellien puristuksessa. Tässä pelissä ei tunneta hyvän ja pahan välistä taistelua; on vain eri tavalla pahoja tyyppejä.

Pelin ja konsolin rinnakkaiselo

On helppo uskoa, että GTA III on yksi tärkeimpiä syitä siihen, miksi PS2:sta tuli kaikkien aikojen menestynein konsoli, mutta yhtä hyvin voi väittää, että PS2:n ansiosta Grand Theft Auto on se, mitä sen nykyisin ymmärretään olevan. Siksi onkin hassua, miten huolimattomalla tavalla tämä pelialan tärkein symbioosi syntyi.

Vuoden 2000 E3-messuilla Sonyn julkaisuhaarat David Reevesin johtamana kävivät tapaamassa pelistudioiden edustajia. Tuohon aikaan kehitystyökaluja ja markkinointitukea pidettiin riittävän arvokkaana kauppatavarana, että niitä vastaan luvattiin pelien yksinoikeuksia. Take Twon kanssa kaljoitellessaan Reeves sai ensin sovittua State of Emergency -nimisen pelin yksinoikeudesta, mutta todennäköisesti kyseinen nimike ei olisi muutenkaan koskaan löytänyt tietään Xboxille.

Kun sopimisen makuun oli päästy, Reeves kysyi, josko Take Twolta löytyisi jotain muuta mielenkiintoista. "No, meillä on tämä Grand Theft Auto -niminen peli. Siitä voisi ehkä tehdä jonkin diilin", kuului vastaus. Sonyn tekniset ihmiset olivat päässeet tutustumaan peliin aikaisemmin, ja olivat todenneet sen ihan mukiinmeneväksi paketiksi. Ei todennäköisesti mikään megahitti, mutta riittävän innovatiivinen tuotos. Sopimuksen yksityiskohtia ei koskaan paljastettu, mutta tiettävästi se oli "erinomaisen halpa".

Helppo uskoa.

A History of Violence

Grand Theft Autot ovat pinnallisesti pelejä, joita on helppo soimata, ja Jack Thompsonin kaltaiset opportunistit ovatkin käyttäneet niitä keppihevosina oman glooriansa kasvattamisessa. Silmittömän väkivaltaiset rikolliset käyvät sotaansa keskellä kaupunkia, ja viattomat sivulliset joutuvat kärsimään. Mutta nämä thompsonit eivät näe, että Liberty City on karikatyyri todellisesta maailmasta. Siellä kaikki ovat omaa etuaan tavoittelevia kusipäitä tai kohtalonsa muuten ansaitsevia idiootteja. Puheradion keskustelijat ovat ihmissuhdetaidottomia sääliöitä, mainoksissa tuputetaan kuluttajille turhia ja haitallisia ökytavaroita ja suunnilleen jokaista repliikillä siunattua hahmoa tekisi mieli paukauttaa lapiolla naamaan.

Yksi seikka kannattaa ottaa vakavasti: GTA ei ole lasten peli. Se on väkivaltainen, seksiä tirsuva ja ehdottoman moraaliton peli. Mutta aikuiselle se on monipuolinen ja kiehtova kokemus. Raa'an ulkokuoren takaa löytyy hyvin klassinen rikollistarina, joka sisältää uskollisuutta ja petosta, kieroilua ja suoraa toimintaa, huumoria ja menetyksiä. Kaiken taustalla elää Liberty City, monimuotoisine kaupunginosineen ja persoonallisine asukkaineen.

Yksi vaikuttavimpia pelikokemuksia oman harrastukseni historiassa liittyykin tähän peliin. Olin juuri teurastanut silmittömän kasan kolumbialaiskartellin jäseniä ja räjäyttänyt pakenevan helikopterin tuhannen päreiksi. Lopputekstit olivat rullanneet, rauhallisen musiikin päällä luettiin aiheuttamaani verilöylyyn liittyviä uutisia. Tunnekuohua tasoittaakseni hyppäsin lähimmän urheiluauton rattiin ja lähdin ajelemaan läheisen kukkulan rinteille tarkoituksenani selvittää, kuinka lähelle horisontissa häämöttövää observatoriota voisin päästä. Maasto esti etenemiseni, mutta jäin patikoimaan ilta-auringon valaisemalle rinteelle. Viimeisten verenpunaisten valonsäteiden pyyhkiessä yli allani hiljenevän kaupungin jokin läikähti sisälläni.

Minä olen Liberty City.