DishonoredDefinitiveEdition

Dishonored

Nyt on sitten kohtuu hyvin koluttu Arkane Studiosin kehittämä salamurhaaja fps-rymistely. Okei, rymistely on väärä sana kuvaamaan tätä peliä, ja se ei ole ollenkaan negatiivisesti sanottu. Peliä voisi paremmin kuvailla hiiviskelyseikkailuksi, ja parhaiten peliä voisi kuvailla peliksi, joka yhdistelee Deus Exää, Bioshockia sekä Assassins Creediä. Ja onnistuneesti vieläpä. Deus exästä hiippailu, vihollisten seurailu, Bioshockista tunnelmallinen miljöö, äänimaailma ja steampunk meininki, sekä Ac:stä huomaamattomat murhat ja vaeltelu pitkin kattoja. Mutta vaikka pelissä näkeekin selvät yhtymät kyseisiin peleihin, ei peli tunnu kopiolta, vaan täysin itsenäiseltä ja omintakeiselta peliltään. On todella virkistävää nähdä uusi peli, joka on täysin itsenäinen pelinsä, eikä jatko-osa, kuten suurin osa vuoden isoista julkaisuista plus on vieläpä hyvinkin pelattava peli.

Pelin juoni on itsessään kohtuu geneerinen, pelaaja ohjastaa Corvo Attanoa, kuningattaren henkivartijaa. Pelaaja lykätään pienten kotrolliopettelujen jälkeen suoraan keskelle salamurhaa, josta Corvoa tietysti syytetään. Tästä alkaa petetyn miehen kostoretki, jonka aikana hoidellaan petturit lopullisesti. Käytin sanaa hoidellaan, sillä tässä se pelin suola onkin, eli valinnan vapaudessa. Pelaaja voi siis valita tappaako kohteensa, vai hoiteleeko heidät jollain muulla tapaa. Pelin voi siis pelata läpi tappamatta ketään prologin jälkeen. Suosittelen pelaamaan pelin ainakin kerran siten ettei tapa yhtään pääkohdetta, heidän kohtalot kun näet ovat näissä tapauksissa usein paljon kurjempia.

Pelin pelattavuus on hyvää peruskauraa. Liikkuminen ja esteiden ylittäminen toimii hyvin, ja Corvon taikavoimiin kuuluva Blink, eli teleporttaus tekee liikkumisesta sulavan nopeaa pitkin kattoja ja seiniä. Reittejä on paljon, eivätkä ne ikinä tunnu pakotetuilta, pisteet siis kenttäsuunnittelusta. Hiippailu toimii hyvin ja viholliset eivät näe varjoihin, heitä voi hämätä sekä houkutella.Taistelutkin ovat todella hyvin toteutettu, ja käyttämällä kerätyt runet eri voimiin voi taistelut hoitaa tai halutessaan välttää todella monella tavalla. Otetaan esimerkki skenaario. Edessä on aukio jolla partioi kolme vartijaa. Voit ottaa vallan nurkassa kyyhöttävästä rotasta ja hipsiä seiniä pitkin vartijoiden ohi. Tai voit hyökätä suoraan päälle, pysäyttää ajan, viiltää kurkut auki ja paeta paikalta ennenkuin pysähtyneet vartijat edes tippuvat maahan vertavuotavana. Ja tässä vain pieni osa mahdollisuuksista tilanteen hoitamiseen.

Pelin maailma on visuaalisesti omintakeinen, synkkä sekä maalausmainen. Viktoriaaninen Dunwall höystettynä steampunk henkisillä mekaanisillä ratkaisuilla on mielenkiintoinen, jonka syvempi olemus tulee kuitenkin harmillisesti esiin vain lukemalla kentistä löydettäviä kirjoja ja papereita. Itse en ole ikinä jaksanut puolenvälin jälkeen enään lukea tekstejä, mieluummin pelissä olisi kiinnostavia NPC:tä.

Miinuksina pelissä on sen välillinen helppous. Tai tämäkin riippuu pelaajasta. Varsikin taikavoimista yksi pilaa hieman omaa pelikokemusta, osin omasta syystäni. Kyseessä on voima jolla näkee seinien läpi viholliset ja heidän katseensa suunnan. Tätä aloin liikaakin käyttämään, ja näin jälkeenpäin peli olisi ollut jännempi ilman sitä. Sitä oli kyllä onneksi paikattu sillä että vartijat menivät välillä vaihtelevia reittejä. Liikkumisesta taasen olisi tullut sulavampaa jos Blinkin indikaattori, joka kertoi milloin voit nousta jollekkin reunalle olisi ollut selkeämmin erilainen, eikä saman värinen. Näin olisi pelaamisesta saanut vauhdikkaampaa, vaikka sitä olisikin samalla liikkunut salassa.

Suosittelen peliä jos yhtään maistuu steampunk, hiippailupelit sekä valinnan vapaus. Pelin juuret ja esikuvat ovat selkeästi näkyvissä, mutta peli ei apinoi, vaan tekee niinkuin pitääkin, eli ottaa parhaat ideat ja muovaa niistä uuden itsenäisen yksilönsä, jossa lähes kaikki toimii.

Kirjaudu kommentoidaksesi