Hypen keskellä tärkeimmät pointit meinavat joskus unohtua. Windows 95:n kohdalla jouduttiin erikseen mainostamaan, että sen käyttämiseen tarvitaan tietokone. Metal Gear Solid 4:n kohdalla voisi mainita, että sen pelaamiseen suositellaan ehdottomasti aiempien osien läpikäymistä. Syynä siihen on trailerissakin esiintynyt fraasi siitä, että kaikkia tarinoita ei voida kertoa sanoin. Metal Gear -pelisarjan tarinassa kun ei ole järjen hiventä selitettynä, sen ymmärtää korkeintaan kokemalla.

Muistan vielä varsin elävästi, kuinka sain ensimmäisen kosketukseni Metal Gear Solidiin serkkujeni PSonella lähes kymmenen vuotta sitten. Omaperäinen sekoitus jännittävää agenttitoimintaa, hulluja pomotaistoja ja vieläkin hullumpia juonikuvioita jäi lähtemättömästi mieleen, ja peliä oli pakko päästä jatkamaan kotona. Samanmoisen yllätyksen koin jälleen sarjan neljännen osan kohdalla, sillä olin ennen julkaisua suhtautunut peliin jopa välinpitämättömästi ja samalla puolitahallisesti välttynyt kaikelta hypeltä.

Criterion on Burnout Paradisessa lähtenyt mielestäni vähän väärälle tielle. Burnoutissa on ollut minulle aina kyse nopeista adrenaliinipistoksista lyhyissä annoksissa. Avoin pelimaailma ei oikein sovi tällaisen suunnittelun kanssa yhteen. Sopivaan kisaan pääseminen vaatii liian paljon aikaa ja huomiota, jotta pelin pariin jaksaisi vaivautua. Siksipä se onkin kerännyt pölyä alkuinnostuksen jälkeen.

Audiovisuaalisesti Paradise on kauttaaltaan laadukas, eikä moninpelikään ole huono, mutta käännyn nykyään ennemmin FlatOutin puoleen.

Bad Companyn kontrollit ja pelimekaniikka tuntuvat Halo 3:een ja Call of Duty 4:ään tottuneen mielestä varmasti oudolta, mutta kunhan pelien erilaisuuteen pääsee sisälle, paljastuu kuoren alta viihdyttävä moninpeli. Taistelukentällä on oikeasti tunnelmaa, kun tankit jylläävät, tykistökeskitykset pauhaavat ja miehet juoksevat. Visuaalisesti kokemus on vaikuttava, mutta ennen kaikkea erinomainen äänimaailma auttaa luomaan hienoa tunnelmaa.