Kauas on aina pitkä matka

Kuten edellisessä artikkelissa totesin, RDR2:ssa pääsee tutustumaan pitkien ratsastusmatkojen aikana erinomaisen huolellisesti mallinnettuun ympäristöön. Mutta jossain vaiheessa nautinnosta katoaa hohto. Jokaiseen tehtävään sisältyy tolkuton määrä turhaa matkustamista, jota osittain höystetään hahmojen suhteita syventävällä dialogilla, mutta silti hiljaista lönköttelyä riittää.

Hevosta ei sentään tarvitse aina ohjata itse paikasta A paikkaan B, sillä asettamalla kartalle kohteen ja käynnistämällä elokuvatilan saa ratsun suunnistamaan itse kohteeseen. Mikä toimii yleensä. Ei aina. Jos homma toimii, voi matka-ajan käyttää hyödyllisesti esimerkiksi lukemalla kännykällä tämän kaltaisia avautumisia KonsoliFINistä. Sen verran täytyy tosin olla hereillä, että osaa reagoida, jos polun laidalta huutelee joku apua tarvitseva matami tai puskasta hyökkää lauma palkkiometsästäjiä. Mutta niistä enemmän tuonnempana.

Aina ei ehdi perille ennen illan pimenemistä

Hups, ammuinko sinut vahingossa?

Yleisimmin kuultu valitus liittyy kankeaan ohjaukseen ja sormet sekoittaviin kontrolleihin. Tulitaisteluissa kohteen valinta on arpapeliä ja sankari Arthur kääntyy ketterästi kuin valtamerilaiva. Red Dead ei ole niitä pelejä, joissa voi todeta jokaisen kuoleman taustalta löytyvän pelaajan oman virheen. Pitkään aikaan en ole kiroillut pelatessa yhtä paljon. Tuleepa vokabulaaria virkistettyä.

Ärsyttäviin kontrolleihin lukeutuu myös vasemman liipasimen käyttäminen sekä tähtäämiseen että keskustelun aktivointiin. Joskus saatan osua paikalle, kun maantierosvot ryöväävät farmarijussia. Kun pahat pojat on päästelty päiviltä, kohtelias cowboy luonnollisesti haluaa kysäistä uhrioletetulta, onko kaikki OK. Mutta koska revolveri on tulitaistelun jäljiltä vielä käsillä, muuttuu viaton morjestus aseella uhkailuksi. Ihmeen nopeasti voikin helpottunut kiitollisuus kääntyä kauhuksi ja katkeruudeksi. Onneksi olen vain kerran vahingossa päästänyt jälkitilanteessa pelastetun päiviltä.

Tämä jeppe näki kuinka hevonen teloi ohikulkijan

Liikkuminen ja varsinkin ratsastaminen on yleensäkin kuin kännisen norsun ohjastamista kristallihyllyköiden välissä. Yksi virheliike, niin tapahtuu pahoja asioita. Mikä tulkitaan pahoinpitelyksi tai muuksi rikokseksi, jolloin virkavalta säntää jahtiin. Ja koska pakeneminen tai taistelu ovat onnettomasta ohjauksesta johtuen molemmat tuhoontuomittuja yrityksiä, lähtee tässä kohtaa todennäköisesti henki. Ja vähän rahaa.

Vaellus ymmärryksen rajoilla

Jotta pelimaailma käyttäytyisi "realistisesti", mitataan Arthurin suorituskykyä kolmella eri mittarilla: terveys, kunto ja tähtäyksessä ajan hidastamiseen käytettävä dead-eye. Nämä mittarit eivät kuitenkaan käyttäydy kuten joka ainoassa pelissä videopelien historian ajan, eli viisari voi osoittaa täyttä, tyhjää tai jotain siltä väliltä. Eeeei, näiden lisäksi arvoilla on "ydin", joka voi myös kulua. Ytimen ja varsinaisen mittarin täydentämiseen tarvitaan eri linimenttejä, mutta jos dead-eyen ydin on vajaa, ei mittarin täydentämisestä kai ole mitään hyötyä. Koko mekanismi on tarpeettoman monimutkainen ja työläs.

Ota noista alareunan palluroista nyt jotain selvää

Myös varusteiden nikkarointi perustuu hämmentävään resurssienkäsittelyyn. Jos haluat vaikkapa askarrella enemmän patruunoita säilövän asevyön, täytyy ensin etsiä rakennusohjeet ja sen jälkeen metsästää jostain täydellisessä kunnossa oleva mongolialaisen aropuhvelin vasen kivesnahka. Ja tietysti tällaisen kerääminen hyvässä kunnossa edellyttää eläimen kaatamista puhallusputkella varsan varvasluusta kaiverrutulla nuolella. Eikä koko maailmassa ole ketään muuta kuin Arthur, joka pystyy metsästämään moisia raaka-aineita.

Miehet, jotka ampuilevat heposia

Tätä juttua äidyin lopulta kirjoittamaan, kun hevoseni ammuttiin altani. Kuten asiaan kuuluu, päästäni on luvattu palkkio kolmessa osavaltiossa, joten palkkionmetsästäjien tähtäimeen joutuminen on aina riskinä. Ja nämähän veijarit voivat hyökätä täysin pyytämättä ja yllättäen, etenkin kun heppa on autopilotilla.

Olin juuri saanut säästettyä vajaat tuhat dollaria ja kävin ostamassa tallin kalleimman humman. Hieno, nopea ja vahva musta ori. Sillä oli upea ratsastaa sen kaksi minuuttia, jonka matka tallilta maantielle kesti. Yhtäkkiä jostain mäennyppylän takaa kinkesi päälle hurja joukko, joka aloitti ampumalla tuliterän kauravolkkarin meetvurstiksi ja heti perään toteutti "elävänä tai kuolleena"-konseptin jälkimmäisen vaihtoehdon. Taas meni rahat ja polle.

Tässä kohtaa ei auta kuin todeta, että kusessa ollaan

Red Dead Redemption 2 on yksi epäreiluimmista ja raivostuttavimmista peleistä, joihin olen aikoihin törmännyt. Mutta samaan aikaan se on myös poikkeuksellisen tunnelmallinen ja hyvin käsikirjoitettu länkkärieepos.

Huh. Nyt kun olen saanut tämän sydämeltäni, voin taas keskittyä nauttimaan pelin hyvistä puolista.