Goldeneyen, Perfect Darkin N64:lle ja nyt TimeSplitter
PS2:lle...
Goldeneyen
aktiivisena pelaajana odotin kyseiseltä peliltä
paljon. Tietämättömille tiedoksi, että
TimeSplittersin tekijäporukka koostuu osittain samoista
kavereista, jotka ovat tehneet Goldeneyen ja Perfect Darkin
N64:lle. Ennen onnistuneelta porukalta tietenkin odottaa
hyvää tulosta, mutta aina välillä tulee
pettymyksiä. Nytkin odotukseni toteutuivat juuri ja
juuri moninpelin osalta, mutta yksinpelin odotukset alittuivat
roimasti.
Onneksi ohjaimen joka toiminto on muutettavissa...
Ensi
istumalta kahdella tatilla ohjaaminen tuntui vaikealta ja
rupesin jo kaipaamaan N64:n ohjaimen hyvää tuntumaa.
Mutta onneksi tekijät ovat olleet erittäin fiksuja
tehdessään mahdollisuuden muuttaa toimintojen
paikkaa ohjaimessa, kaiken lisäksi jokaisen toiminnon
saa muutettua ohjauksesta lähtien. Yleensähän
ohjausta ei paljoa muutella, ainoastaan muutamaa nappia
pystyy siirtelemään. Testailin valmiit ohjaimen
määritykset joita löytyy 3 kappaletta ja
koska löysin jokaisesta jotakin hyvää ja
huonoa tein itselleni omat määritykset. Alkuperäisiin
vaihtoehteihin ei paljoakaan tullut muutoksia, vain tattien
toiminnat muutin päinvastaiseksi, koska se tuntui itselleni
luontevalta ohjaustavalta (eli A vaihtoehdon tapit muutin
päinvastaiseksi). Vaikka napit saakin kohdalleen, menee
aikaa ennenkuin ohjauksen kanssa pääsee sinuiksi.
Ahkeran harjoittelun jälkeen alkaa ohjattava hahmo
liikkua niinkuin haluaa eikä tule niitä hetkiä
kun paniikki iskee ja äijä katselee vaan ylöspäin
eteen katsomisen sijasta. Kovemmilla vaikeustasoilla energia
kuluu loppuun välillä liian nopeasti, mutta syy
ei ole pelin vaan pelaajan varomattomuuden. Ei kannata suin
päin rynnätä kulman takaa vihollisten keskelle
vaan vaikeimmilla tasoilla kannattaa jo käyttää
järkeilyä ja tarkastaa tilanne kulman takana ennenkuin
ryntää luotien eteen.
Peli on keskitasoa grafiikaltaan, mutta mitään
uutta ja hienoa siitä ei löydy. Räjähdyksen
jälkeiset savuverhot näyttävät hienoilta.
Vastustajat rimpuilevat kuolon tuskissa ja lysähtävät
maahan. Korkeammalta ammutut vastustajat lentävät
alas näyttävästi eivätkä lysähdä
aina tasanteelle. Tasoista löytyy kaikennäköistä
tavaraa ja valojakin käytetään näyttävästi
hyväksi. Tosin suurinta osaa tasojen tavaroista ei
pysty ampumaan säpäleiksi. Turhaan yritin eräässä
tasossa ampua kattovaloa rikki, sain ainoastaan valon heilumaan.
Luodinreikiä ilmestyy kyllä seiniin, mutta sitäkään
ei tapahdu joka kerta.
Yksinpeli yksinkertaisesti tylsä...
Pelin
yksinpeli (Story moodi) oli todellinen pettymys, kaikki
radat menevät systeemillä nouda tavara paikasta
A ja tuo se paikkaan B. Niin, ja tapa kaikki mikä liikkuu
matkalla. Tehtäviin ei ole mitään videojohdatusta
tai alkukerrontaa vaan peli alkaa suoraan. Tehtävästä
saa hiukan tietoa valikoista: sen, mikä esine pitää
etsiä ja millä nimellä punaista rinkulaa
(paikka B) tällä kerralla kutsutaan. Yksinpelin
tehtävät eivät liity toisiinsa mitenkään.
Yksinpeli ei ole kovin kiinnostava, mutta jotta saisi kenttiä
ja muuta auki moninpeliin täytyy tämä osuus
kahlata tavalla tai toisella läpi.
Kentissä tunnelmaan sopivat musiikit...
Kenttiä löytyy ihan kiva määrä,
ja jokaisella aikakaudella on omanlaisensa musiikki, joka
sopii kyseisiin kenttiin. Myös vastustajat vaihtuvat
kenttien mukaan ja sopivat tunnelmaan, tosin jokaisessa
radassa sen jälkeen kun tavara A on saatu, alkavat
teleportit laulamaan ja TimeSplitterssit, nuo iättömät
ja julmat ajassa liikkuvat alienit, alkavat häiritsemään
seikkailijan tehtävää. Pelin juonihan on
se, että seurataan erilaisten seikkailijoiden seikkailuja,
joita sitten TimeSplitters-alienit tulevat häiritsemään.
Kaksin pelatessa alkaa maistumaan...
Onneksi
sentään Story moodi tukee kaksinpeliä jaetulla
ruudulla, joka jaksaa viehättää pitempään
kuin yksin pelatessa. Story moodista löytyy kolme eri
vaikeusastetta. Yleensä peleissä vaikeustasoa
lisätään lisäämällä enemmän
vihollisia kenttään - niin myös tässäkin
pelissä. Huomasin että vihollisia oli enemmän,
mutta positiivisena yllätyksenä tuli se, että
haettava tavara ei ollutkaan enää samassa paikassa,
vaan kenttä oli vaikeustason myötä laajentunut
(tosin ei ollut positiivista juuri silloin, kun tajusin
että noudettava tavara ei ollutkaan siellä missä
piti ja pienessä paniikissa tuli juostua vastustajien
sekaan vähällä energialla). Easy-tasoilla
radoista ei välttämättä löydy sellaista
kohtaa mistä voisi olettaa että rata olisi isompi.
Mutta vaikeimmilla tasoilla sitten tajuaa että määrätyissä
kohdissa onkin ollut ovi joka vaikeimmilla tasoilla onkin
sitten auki. Vaikeimmalla tasolla tuli vastaan sekin, etteivät
ovet auenneet ennekuin kävi jotakin kytkintä kääntämässä.
Kytkimen kääntä aukaisi kyllä ovan mistä
pääsi eteenpäin ja noudettava tavara löytyi.
Paluumatkalla punaiselle ympyrälle, huomasin että
sieltä mistä tulin ei enään päässytkään
vaan ovi erotti kylmästi minut lähtökohdasta.
Ei auttanut muu kuin vähillä energioilla ruveta
etsimään toista reittiä. Easy-tasolla kaikki
radat pelasin läpi samalta istumalta ilman että
kertaakaan kuolin, mutta Normal ja Hard -vaikeustasoja en
sitten pelannutkaan ihan samalta istumalta, vaan sain jo
heti ensimmäisessä normaalitasossa turpiini. Vaikeustaso
näköjään nouseekin aika jyrkästi
harppauksittain. Mutta kun Story moodia sitten pelaa kaksinpelinä
nousee mielenkiinto toiseen ulottuvuuteen. Jos olet yksin
pelannut Easy tasolla ratoja läpi ei se päde enään
jos aloitat pelaamisen kaksinpelinä vaan joudutte pelaamaan
ne uudestaan. Toisaalta tämä on ihan järkevää.
Tekoäly toimii mallikkaasti...
Vastustajat suojautuvat välillä näppärästi
tavaroiden taakse, luoteja satelee niskaan mutta ketään
ei näy. Sitten hiippaillessa tulituksen suuntaan alkaa
naurattamaan, kun vihulainen on laatikon takana kyykyssä
ja pitelee konekivääriään päänsä
päällä ampuen sokkona lipastaan tyhjäksi.
Ei siis ihme ettei vihollisia tahdo välillä nähdä.
Myös tolpan takana piileskelevät viholliset ovat
kokemus sinänsä, sillä kaksin kappaleinkin
vihulaisia mahtuu saman tolpan taakse ampuen vuorotellen
niin ettei rauhallista jaksoa tule vaan pelaaja saa jatkuvasti
luotisuihkua niskaan. Viholliset osaavat siis yleensä
väijyä ja suojaantua, mutta taas välillä
ei tarvitse kuin kulman takaa näyttäytyä
ja sitten peruuttaa takaisin odottamaan että vihollinen
porhaltaa luotisuihkun eteen. Välillä tosin viholliset
yllättävät hyppäämällä
esimerkiksi oviaukon eteen kummaltakin puolelta antaen mukavan
luotisuihkun pelaajan niskaan. Äänet sopivat peliin
hyvin, ja varsinkin keskittyneenä yksin pimeässä
huoneessa pelatessa meinaavat yllätyksen kohdatessa
nämä vähäisetkin hiukset nousta pystyyn,
kun luotien, räjähdyksien ja hylsyjen ropina alkaa.
Neljällä pelaajalla hauskuutta
riittää...
Pelin
moninpeli (Arcade moodi) on taas juttu ihan erikseen. Moninpeliä
pystyy pelaamaan yksinäänkin tekoälyä
vastaan, mutta peli pääsee oikeuksiinsa vasta
kun koneeseen kytketään MultiTap ja 4 ohjainta.
Goldeneyestä tuttu tutka löytyy tästäkin
pelistä ja sen saa poistettuakin ruudusta tarpeen vaatiessa.
(Aikoinaan "jouduin" vaihtamaan televisioni siksi
kun kuvaruutu meni pahasti puuroksi juuri Goldeneyen tutkan
kohdalta kesken kiivaan pelisession. Siihen kellonaikaan
ei TV-korjaamoita ollut auki, mutta onneksi paikalliseen
TV-liikkeeseen saattoi luottaa. Sieltä tulikin noudettua
pikaisesti apua tutkaongelmaan, ilman että vieroitusoireet
ehtivät alkamaan.) Tutkan ollessa päällä
peli on nopeampitempoista, koska tällöin vastustajan
hahmottaa paremmin. Tietenkin kaverin ikkunaa voi pelatessa
tiirailla ja päätellä minkä kulman takana
hän on, mutta kun pelissä on 4 pelaajaa, niin
silloin tiiraillessa voi käydä hullusti kun toinen
tulee ampumaetäisyydelle, eikä itse huomaa kun
seuraa liian tiiviisti naapurin ruutua (nimimerkillä
kokemusta löytyy).
Moninpelistä löytyykin sitten erilaisia pelivaihtoehtoja
peräti 6 kappaletta. Ne ovat Deathmatch (vanha kunnon
deathmatch: tapa, tapa mutta pysy hengissä), Bagtag
(etsitään kassi ja se joka pitää kassia
pisimpään hallussa voittaa), Capture the bag (lipunryöstöä,
mutta tässä ryöstetään kassia),
Knockout (kerää tavaroita ja vie ne aloituspisteeseen),
Escort (saattotehtävä) ja Laststand (ole viimeinen
hengissä).
Unohdinko mainita...
Tähän
asti olen ollut ylivoimainen nelinpelissä ja kavereillani
ei ole ollut vastaanpanemista. Tosin, kuten on normaalia,
kuka nyt ohjekirjaa lukee ja minä heille ohjaimen toiminnot
asetin, tietenkin samalla lailla kuin itselläni (koska
heille piti kertoa mistä napista mitäkin tapahtuu
ja oli helpompaa, että napit olivat samat kuin itselläni).
Nyt sitten menin kerran puhumaan ohi suuni pelituokion lopuksi
ja mainitsemaan että R2 napista tulee erilainen toiminto
aseesta riippuen. Eihän sitä nyt aina kaikkea
muista kaikille kertoa (hehe) ja ihmeellinen polemiikki
syntyi noin vähäpätöisestä asiasta.
Eipä auttaneet meikäläisen selitykset ettei
R2 nyt hirveän paljoa auta tai vaikuta. Varmuuden vuoksi
mainitsin samalla L2 napista, eli Aim modesta, jotta välttyisimme
uudelta keskustelulta. Muutaman kerran kerkesivät ihmettelemään
miksi minun ruutuni välillä zoomasi heitä
ampuessani, samalla kysyttiin myös "hei, mikä
toi vihreä risti on? Niin mikä risti ?".
Sorsanmetsästys maittaa...
Pelistä
löytyy vielä Challenge moodi, joka ohjekirjan
mukaan aukeaa kun olet Story moodissa pelannut kaikki radat
läpi helpoimmalla vaikeustasolla. Tästä poiketen
Challenge moodi aukeaakin heti kun pelaat 2035 Spaceways
radan läpi (eli paria rataa ei tarvitsekaan pelata
läpi). Challenge-valikosta löytyy erilaisia aikapelejä:
joko yritetään määrätyssä
ajassa ampua 50 päätä irti, pitää
laukkua hallussa yhden minuutin tai sitten harrastaa sorsan
metsästystä 5 minuutin ajan. 5 Minuutissa pitäisi
saada 100 sorsaa teurastettua. Moodi on mukavaa vaihtelua
ja sitä tulee pelattua aloittaen aina alusta kommentilla
"josko nyt onnistuisi".
Uutta löytyy, vanhaa ja turvallista
olisi kaivannut...
Peli ei tuo toiminta- /räiskintäpeleihin mitään
uutta, päinvastoin jotain vanhaa ja turvallista olisin
Q2-pelaajana kaivannut, kuten mahdollisuutta hyppimiseen
ja muutenkin enemmän reaalisuutta, esim. vaikka pelissä
tippuu korkealtakin alas, ei vauriota synny. Tämän
vastapainoksi taas huomasin eräässä radassa
pääseväni luolasta ulos ja samaa vauhtia
kielekkeeltä alas veteen, josta seurasi yllättäen
Game Over. Esimerkkinä mainittakoon myös, että
2035 Spaceways -radan alussa liikkuvat autot kyllä
törmäävät pelaajaan, mutta puskevat
vain pois tieltä ilman että murskaavat tai että
vauriota syntyisi. Erilaisia pelattavia hahmoja riittää
valittavaksi pelaajalle, mutta mistään ei käy
ilmi onko hahmojen kyvyillä muuta eroa kuin ulkonäkö.
Mainittakoon myös että kenttien välissä
on pisimmät latausajat mitä minulle vastaan on
tullut (PC, PSX, PS2), välillä tuntuu että
kone hajoaa kun pitää kovaa ryminää
lukiessa levyä, sitten tulee ihan hiljasta ja mitään
ei tapahdu kunnes vihdoin ja viimein taso ilmaantuu näytölle.
Mutta löytyy pelistä jotakin uuttakin kehuttavaa.
Statistiikkatiedot pelaajan peleistä ovat oivallinen
idea, niistä löytyy kiinnostavia tietoja ja pystyy
vertailemaan omaa peliään vaikka kaverin tietoihin.
Tiedoista näet mm. kuinka monta lasi-ikkunaa/-seinää
olet hajoittanut, kauanko olet mitäkin moodia pelannut,
montako laukausta päähän olet ampunut, montako
kertaa kuollut, montako laukausta ampunut yhteensä,
montako vihollista tappanut jne. Niin ja mainittakoon vielä
sekin että pelistä löytyy vielä karttaeditorikin,
jos itse haluaa ratoja vääntää. Olisivat
senkin tilalle tehneet kartoille Random-mahdollisuuden...
Kokonaisuudessaan hyvä peli pienillä
puutteilla...
PC:llä
Quakea ja muita samantapaisia pelejä pelanneet eivät
tästä pelistä saa mitään uutta
irti ja peli ei jaksa kiinnostaa pitkään. Jos
olet N64:lla pelannut saman tiimin valmistamia pelejä
(Goldeneye) , tulee tämä moninpelin osalta antamaan
samanlaisia tuntemuksia, mutta jos ne eivät iskeneet
ei tämäkään tule iskemään.
N64 Perfect Darkiin en osaa verrata, kun kyseistä peliä
en ole pelannut. Kaveriporukalla tämän parissa
vierähtää helposti tunti jos toinenkin.
Jos jo omistat tämän pelin, niin olet varmaan
huomannut, että pelistä saa huonon ensivaikutelman,
mutta pitemmän päälle siitä alkaa pitämään.
