Erään addiktion anatomia

Oletteko koskaan törmänneet peligenreen 'idle clicker'? Ensimmäinen tunnetumpi esimerkki tästä oli selaimella pyörivä Cookie clicker, konsoleilla on päästy nauttimaan Adventure Capitalistista ja mobiilipuolella vaihtoehtoja vasta löytyykin. Idle clickerit ovat pelejä samalla tavalla kuin virityskuva on TV-ohjelma: ne eivät tarjoa minkäänlaista haastetta eikä niissä ole mitään varsinaista päätöspistettä. Periaatteessa jotain Idle Farmingia voi nakutella samalla kun tuijottaa virityskuvaa, ja näin tuntea itsensä tuplatehokkaaksi saavuttamatta yhtään mitään.

Tällaisia ajattelin yhtenä iltana Destiny 2:ta pelaillessa. Varsinkin edellisen kauden aikana sisällön puolittaminen rapautti innostusta merkittävästi, mutta silti löysin itseni illasta toiseen tatti kourassa Europan lumimaisemia koluamasta. Mitä ihmettä elämälleni on tapahtunut?

Valikoitujen sesongit

Aikaisemmasta valituksesta huolimatta täytyy sanoa, että kun Season of the Chosen käynnistyi helmikuun alkupuoliskolla, peli-iloa alkoi ihan yllättäen löytyä. Ensinnäkin aikaisempien strikejen, gambitin ja cruciblen rinnalle tuotiin uusi Battlegrounds-pelimuoto, joka muistuttaa ennestään tuttuja iskuja, mutta niissä toiminnan määrä on nostettu kolmanteen potenssiin. Homma alkaa aina räjähtävästi satojen vihollisten lanaamisella, siitä jatketaan lisämäiskeeseen ja lopuksi ammutaan, lyödään ja räjäytellään niin perkeleesti. Järkeä toiminnassa on vähemmän kuin keskiverto Michael Bay -elokuvassa, mutta viihdettä on vastaavassa mitassa.

Julkisia tilojakin on muokattu, ja tornin kylkeen on perustettu H.E.L.M:iksi ristitty sotahuone, jossa Crow-nimellä nykyisin tunnettu entinen prinssi ja Rautaviiri-taisteluturnausta vetänyt lordi Saladin murehtivat Cabal-rodun nousevaa uhkaa ja lähettävät pelaajaa eri taivaankappaleille pyörittämään taistelutanner-lihamyllyn kampea. Tälle pelikaudelle on kirjoitettu jopa ihan oma tarinansa, joka etenee viikottain lyhyellä johdannolla ja ehkä hiukan itseään toistavilla tehtävillä, mutta onpa ainakin jotain vaihtelevaa tarkoitusta tekemisellä.

Pelkästään edelliset lisäykset olisivat ihan riittävä syy palauttaa usko Bungien kykyyn tehdä kiinnostavia juttuja, mutta näiden lisäksi arkistojen kätköistä on kaivettu pari ensimmäisen Destinyn Cosmodromeen sijoittuvaa klassikko-strikea. Veteraanilla lähes silmäkulma kostuu, kun pääsee uusilla singoilla ampumaan paholaismaista servitoria tai mätkimään Lament-miekalla ylikasvanutta S.A.B.E.R.-dronea.

Kovaa peliä avaruushylyssä

Paras syy riemuita 13. pelikaudesta on kuitenkin tehtävä, jossa kolmihenkinen iskuryhmä tunkeutuu Takkurannikkoa (okei, okei, Tangled Shore, ehkä kaikkea ei tarvitse suomentaa) kiertävään hylättyyn avaruusalukseen. Tämä tehtävä, Presage, yhdistää taidokkaasti hyppely-, taistelu- ja pulmanratkontaosioita, ja muutaman harjoittelukerran jälkeen tosipelurit pääsevät kokeilemaan taitojaan vaikeammalla tasolla, jossa kovempien vihollisten lisäksi haasteena on 25 minuutin aikaraja.

Pelisuunnittelun puolesta Presage on yksi hienoimpia tehtäviä – raidit mukaanluettuna – joita Destinyn historiaan lukeutuu. Silkan räiskinnän osuutta on himmattu, aivonystyröitä vaivataan parilla uudella pelimekaniikalla ja tunnelmallisuudessaan Glykon-alus on vertaansa vailla. Vielä puolentusinan pelikerran jälkeen tehtävä jaksaa viehättää, eikä se kompaktin mutta monipuolisen rakenteen ansiosta aiheuta samanlaisia hylkimisreaktioita kuin esimerkiksi monet dungeonit.

Suhtaudun edelleen Destiny 2:een hyvin kaksijakoisesti: toisaalta se tarjoaa hyviä hetkiä varsinkin kaveriporukassa, toisaalta se on jo niin koettu, toisin kuin neljänteen kertaan aloittamani Skyrim, jossa en näytä vieläkään päässeeni alkua pidemmälle.

Jonain päivänä vielä vapaudun tästä riippuvuudesta ja palaan pelaamaan jotain muuta.