Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Paluu aikaan, jolloin Pluto oli vielä planeetta

Viime vuonna PC:lle julkaistu ja Oculus Riftin kautta myös virtuaalitodellisuuteen kääntynyt Obduction on tuulahdus menneisyydestä. Legendaarisen Mystin henkinen perillinen saapuu pienen odottelun jälkeen myös PlayStation 4:lle, PS VR -version seuratessa myöhemmin ilmaisena päivityksenä. Nimike vie pelaajan ihmettelemään niin ulkoavaruuden vieraita planeettoja kuin menneisyyteen kuopattuja suunnitteluratkaisuja.

Kaappaus avaruuteen

Kaltaiselleni kasarilapselle Myst ja muut aikakauden seikkailuklassikot olivat yksi syistä rakastua pelaamiseen. Pitkäjänteisyyttä, päättäväisyyttä ja hoksottimia vaatineet pulmapelit ihastuttivat omaperäisillä puzzlekokonaisuuksillaan, valtavilla maailmoillaan sekä kiehtoivat hitaasti aukenevien mysteeriensä ansiosta. Vaikeustaso oli yleensä käännetty tappiin, joten aivopähkinöitä ratkottiin niin yrityksen kuin Pelit-lehden vinkkipalstan kautta.

Cyan Worlds -studion nokkamiehen ja alkuperäisen Mystin suunnittelijan Rand Millerin uutukainen on paluu tuttuun kaavaan. Ensimmäisestä persoonasta kuvatun kampanjan alussa pelaaja kaapataan maapallolta tuntemattomalle planeetalle, josta olisi päästävä takaisin kotiin. Tuntematonta paikkaa koristaa kuitenkin ihmisen kädenjälki, ja asumukset ovat tuttuja Tellukselta. Joku muu on kokenut saman!

Tekniikka on kehittynyt ajan kuluessa, ja Obduction loihtiikin pelaajan ympärille reaaliaikaisen 3D-maailman, josta 90-luvulla saattoi vain haaveilla. Ja onpa peliin ujutettu juontakin pulmien ympärille. Silti teoksen punainen lanka on tuttu menneisyydestä – jopa liiaksi.

Ongelmanratkontaa

Aika on ajanut ohi Obductionin kaltaisten, hitaasti etenevien pulmailuiden – tai ainakin Cyanin toteuttamalla mallilla. Teoksessa käytetyt suunnitteluratkaisut eivät ole millään tavalla moderneja saatika paranna kokemusta. Rauhallisessa tutkimisessa ei ole mitään vikaa – päinvastoin – mutta pelaajan juoksuttaminen ympäri laajaa aluetta ilman selviä suuntaviivoja turhauttaa pidemmän päälle. Pieni, huomaamaton paperinpala keskellä sotkuista pöytää voi olla avain ratkaisemattomaan ovikoodiin toisella puolella karttaa tai jopa toisessa maailmassa.

Obduction luottaa liikaa pelaajan kykyyn havainnoida ympäristöä. Nimike ei erottele tarpeeksi selvästi, mikä esine tai asia on tärkeä kampanjan osalta ja mikä on vain rekvisiittaa. Liian usein tärkeät asiat tai tavoitteet ovat hämärän peitossa. Samoja alueita joutuu tutkimaan uudelleen ja uudelleen seuraavan vinkin toivossa. Liki täydellinen The Witness oli melkein samasta puusta veistetty, ja Jonathan Blow’n teos indikoi selvästi millä alueella toiminta tapahtui. Ratkaisu oli aina silmien edessä, se piti vain ymmärtää.

Toisaalta silloin kun asiat loksahtelevat paikoilleen, Obduction tarjoaa viihdyttävää etenemistä kauniin luonnon keskellä. Oikean vivun vääntäminen, monimutkaisen ovikoodien ratkaiseminen ja ylipäänsä uusien alueiden tutkiminen palauttavat mieleen nostalgian värittämiä lämpimiä muistoja. Varsinkin pelin alkupuoli soljuu nautittavasti eteenpäin, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä korkeammaksi vaikeusaste nousee.

Hitaasti hyvä tulee, nopeasti ei

Obductionin PlayStation-versio kärsii lisäksi teknisistä ongelmista. Ajoittain häkellyttävän kauniit maisemat unohtuvat nopeasti ruudunpäivityksen heitellessä laidasta laitaan. Hahmon kävelyvauhti on niin hidas, että koko peli on suositeltavaa pelata juoksu-asetus päällä. Rivakka etenemistahti tosin pakottaa Sonyn konsolin polvilleen, ja niin tekstuurit kuin alueet latautuvat välillä jälkijunassa. Osa pulmista vaatii myös planeetalta toiselle teleporttaamista, jolloin latausruutua saa ihastella pahimmillaan minuutinkin verran. Useampi peräkkäinen hyppy paikasta toiseen aiheuttaa arvatenkin tuskastumista – varsinkin jos edessä oleva pulma ei aukea ensimmäisellä yrityksellä vaan vaatii useamman siirtymän.

Muuten pulmailu ihastuttaa kauniilla audiovisuaalisella toteutuksellaan. Musiikkia on käytetty hyvin säästeliäästi, kun pääosassa ovat ympäristön äänet sekä muutamat joko hologrammien tai tallenteiden kautta käydyt dialogit. Kallioisen horisontin takaa paljastuu vieraan planeetan kaunis taivaanranta, jota pysähtyy ajoittain ihastelemaan. Ympäristöissä on paljon vaihtelua, ja hassut aidoilta ihmisiltä näyttävät hologrammit sopivat pakettiin täydellisesti.

Ei kaikille

Kaiken narinan jälkeen on todettava, ettei Obduction ole huono tekele. Se on vain liian vaikea ja suurpiirteinen, jotta se jaksaisi pitää mielenkiinnon yllä. Osaa pelaajista vanhan koulukunnan ratkaisut varmasti miellyttävät, ja tietyt puzzlet ovat oikeasti nokkelia tinkimättä viihtyvyydestä, mutta pidemmän päälle päämäärätön juoksentelu turhauttaa. Teoksen olisi voinut tehdä Mystiä kunnioittaen unohtamatta modernia otetta. Lisäksi turhan pitkät latausajat ja ylipäätänsä puolivillainen tekninen toteutus kiristävät hermoja jo entuudestaan hidastempoisen etenemisen kustannuksella. Cyanin seikkailua voi suositella lajityypin sydänystäville, muiden kannattaa hakea aivoilleen jumppaa jostain muualta.

Kirjaudu kommentoidaksesi