Viimeistään mainioilla definitiivisillä uusioversioilla (Mafia: Definitive Edition -arvostelu) Mafia-pelien vetovastuun ansaitusti saanut yhdysvaltalaisstudio Hangar 13 pyrkii Mafia: The Old Countryllä vaeltamaan sinne monen kaipaamalle kultaiselle keskitielle: tällä kertaa pääpaino on sarjan aloittaneiden osien tapaan lähes täysin tarinassa – se on meinaan hyvä päätös se!
Veljeys, uskollisuus, rakkaus
Sisilialaisen rikkikaivoksen työntekijäksi, carusuksi, päätynyt Enzo Favara pyrkii kaverinsa Gaetanon kanssa pakenemaan ankeista olosuhteista kohti parempaa elämää. Hommahan menee niin sanotusti reisille, mutta niin vain protagonisti pääsee tästä huolimatta vapaalle jalalle. Vauhdikkaan paon aikana kaivospomo Damiano Bastano saa tyylikkään arven Enzon veitsestä, mikä luonnollisesti suututtaa Bastanon edustaman Spadaron perheen. Takaa-ajo päätyy sattuman kautta toisen rikollisperheen, Torrisin, kynnykselle, mikä taas on omiaan luomaan kitkaa kahden ryhmittymän välille.
Enzo hoitelee aluksi juoksupojan tehtäviään uskollisesti kuskaamalla Torrisin viinitilan tuotteita lähitienoille, kanniskelemalla sianruhoja teurastamolta kartanon keittiölle ja herättämällä siinä samalla perheen Donin tyttären, Isabellan, huomion – romanttisessa mielessä tietenkin. Jo ensimmäisten tutoriaalitehtävien aikana käy selväksi, että aivan puhtoinen viinitila ei ole kyseessä, sillä suojelurahaa keräillään ahkerasti fiktiivisen San Celesten yrittäjiltä ja asukkailta. Johan tässä on hyvinkin kasassa varsin mukiinmenevä premissi jotakuinkin perinteiselle mutta perustoimivalle mafiasaagalle veljeyksineen, uskollisuuksineen ja tokihan myös rakkauksineen.
Vapautta, tarvitaanko sitä?
Mafia: The Old Countryn kerrottiin jo ennen julkaisua olevan suoraviivainen ja tarinapohjainen kokemus. Tiesin sen, mutta silti yllätyin, kun useamman pelitunnin jälkeen Enzoa pidettiin edelleen suorastaan harvinaisen tiukassa lieassa. Mikäli auringossa kauniisti kylpevää San Celesteä haluaa lähteä tutkimaan, pakotetaan pelaaja hyvin pikaisesti takaisin ennalta määrätylle tehtäväalueelle – edes aivan kotikartanon lähellä olevassa asekaupassa ei pääse vapaasti visiteeraamaan. Mission päätteeksi osio vaihtuu oitis seuraavaan, jolloin tarina taas etenee pelaaja siihen tiukasti kahlittuna. Hämmentävää.
Jokusen pelitunnin jälkeen asia häiritsi jo siinä määrin, että ryhdyin googlailemaan asian oikeaa tolaa. Selvisihän se sitten monen muun ihmettelijän tapaan, että vapaa tutkimusmatkailu on piilotettu Chapter Select -valikon taakse kokonaan omaksi pelimoodikseen. Siellä pelaaja vapautetaan keräilemään maastoon piilotettua sälää ja myös tässä tilassa hankitut aseet siirtyvät suoraan itse päätarinaan.
Todella omituinen valinta kehittäjiltä, sillä The Old Countryn tapauksessa sivutehtävät eivät olisi rytmitystä sen kummemmin häirinneet, sivutehtäviä kun ei ole olemassakaan ja avoin maailmakin on hyvin maltillisen kokoinen. No, tämän ansiosta myös itse tarina puskee eteenpäin luotijunan lailla ja useampia vuosia kattava juoni on koluttu reilussa kymmenessä tunnissa, juuri kuten Hangar 13 oli ennen pelin julkaisua ansiokkaasti kertonutkin. Kompaktimpi ja kohtuullisen maanläheinen tarina on pelkästään hyvästä, mutta silti en ymmärrä, miksi samoilumoodi on pitänyt piilottaa valikkopuun syövereihin.
Hiiviskele, että pääset räiskimään
Pelimekaanisestikaan ei ole lähdetty tavoittelemaan sitä paljon puhuttua kuuta taivaalta, sillä kaikki minkä ympärille Mafia: The Old Country on kyhätty, on nähty ennenkin, joskus heikommin ja joskus paremmin toteutettuna. Kuten niin usein, pelaaja voi tehtävissä pääsääntöisesti valita edetäkö laatikoiden takana hiiviskellen vaiko 1900-luvun alun tuliluikut laulaen. Aina, kun vihulaisen saa kolkattua hiljaisesti, tönöttää aivan lähettyvillä sininen laatikko, mihin tämän voi huoletta heivata säilöön. Millään tällä ei ole kuitenkaan mahdottomasti väliä, sillä lähes poikkeuksetta tehtävän puolivälin tienoilla pelikaani lentää ennalta skriptattuun turbiiniin, minkä jälkeen räiskitään sitten niin perkeleesti.
Tehtävän päätteeksi puolestaan vastaan asettuu pääpahis, jonka kanssa käydään eeppinen mutta keskinkertaisesti toteutettu veitsitaistelu Steven Seagalin ja Tommy Lee Jonesin tyyliin. Ainiin ja unohdinko kertoa, että ennen kaikkea tätä tehtäväpaikalle ajellaan joko yksin tai mukana kulkevien kavereiden kanssa autolla – nämä köröttelyt voi halutessaan toki skipata, mutta tällöin saattaa jäädä välistä jokunen mukava dialoginpätkä.
Aavistuksen itseään toistavat tehtävät häiritsevät matkan varrella hieman, mutta eivät onneksi ehdi herättelemään sen kummempia raivonpuuskia – tarina saa nimittäin varsin onnistuneen päätöksen juuri passelisti ennen sitä. The Old Countryn kehittäjät tietävät, että näillä rahkeilla isomman mittaluokan tuotos ei olisi loppupeleissä toiminut. Tämän lisäksi mukaan on heitetty piristykseksi myös muutama valtavirrasta poikkeava tehtävä, pitäähän esimerkiksi sarjalle ominaisia autokilpailuja päästä kokeilemaan, juhannuskokon lailla savuttavilla aikalaismenopeleillä tietenkin.
Teknisesti Mafia: The Old Country on kauttaaltaan mallikas teos. Sisilian postikorttikaunista miljöötä ei edes yritetä kansoittaa ihmisillä, mutta silti maisemia pysähtelee ihastelemaan mielellään. Erityisesti koko tarinan ajan taustalla pahaenteisesti muriseva tulivuori Etna säväyttää kerta toisensa jälkeen. Hahmot näyttävät ja kuulostavat mainioilta, joskin englannin priorisointi huulisynkkauksen suhteen häiritsee taas kerran hieman – sisilialaisella aksentilla rupattelevia mafiosonplanttuja kun olisi kuunnellut loppupeleissä huomattavasti mieluummin. Ääniraidalla kuullaan poikkeuksellisen mainioita orkestraalikappaleita, jotka onnistuvat erityisesti tiukoissa tilanteissa kohottamaan tunnelman jos ei nyt katon läpi, niin ainakin kattoparruihin asti.
Xbox Series X:llä suorituskykymoodissa tahkotessa ruudunpäivitys notkahtelee paikoitellen, mutta ei missään määrin häiritsevästi. Kertaalleen pelimoottori tosin keuli ojanpohjalle sen verran rajusti, että uudelleenkäynnistys oli välttämätöntä. Visuaalisia kikkailuja suosiva grafiikkamoodi jäi pikaisen kokeilun asteelle, sillä ruudunpäivitys on allekirjoittaneelle aina se tärkein asia pelissä kuin pelissä.
AAA-pelejä lisää, kiitos
Nykyisiä mammuttijulkaisuja huokeampaan hintaan kaupiteltava Mafia: The Old Country tekee juuri sen mitä lupaakin. Pelaaja talutetaan läpi näyttävän ja dramaattisen mafiasaagan, joka lohkaisee elämästä osapuilleen Francis Ford Coppolan Kummisetä-trilogian verran – juuri sopivasti siis.
Hangar 13 on ehdottomasti oikeilla jäljillä, toivottavasti Mafialle on luvassa jatkoa jo lähivuosien aikana – korjauslistan kärkeen tehtävien yksitoikkoisuus, kiitos.
