Vuoden 2004 Vampire: The Masquerade – Bloodlines oli eräs kaikkien aikojen parhaita pelejä, ainakin omasta mielestäni. Yhdistelmä deusexmäistä ammuskeluroolipeliä ja synkkää World of Darknessin maailmaa olivat vertahyytävä yhdistelmä.
Harmillisesti jatko-osa jumittui pitkään kehityshelvettiin, jossa vuodet jatkoivat vierimistään ja kehitysstudiotakin vaihdettiin matkan varrella. Lopulta jotain on pitänyt saada ulos putkesta joten, no, jotain todellakin saatiin.
Synkkääkin synkempi Seattle
Ensi metreiltä kaikki näyttää erinomaiselta. Tiivistunnelmainen juoni lähtee rullaamaan nopeasti, vampyyrimäinen tunnelma välittyy elävästi ja pian pelialuekin paljastuu avoimeksi kartaksi, jossa pelaaja pääsee samoilemaan. Hahmo on alusta asti voimakas ja kykenee liikkumaan vauhdikkaasti – mielellään kattoja pitkin, poissa ihmisten ja kameroiden silmistä.
Päähahmona on sata vuotta horroksessa ollut muinainen vampyyri Phyre, joka saapuu ihmettelemään 2020-luvun Seattlea. Hämmennystä lisää se, että hänen päässään kaikuu toisen vampyyrin mieli, joka on integroitunut osaksi hänen tajuntaansa. Mitä on tapahtunut ja miten kaupungissa vallitseva valtapeli liittyy kaikkeen?
Monet perusasiat vaikuttavat olevan siis kunnossa. Pian iskee kuitenkin hämmennys: missä ovat roolipelielementit? Entä varusteet ja aseet? Mitä ihmettä: Bloodlinesista on tehty narratiivinen toimintapeli, jossa kaiken lisäksi käytössä ovat ainoastaan lähitaistelu ja vampyyrivoimat. Ohhoh!
Toiminta(rooli)peli
Julkaisun markkinointi ja odotukset on selvästi ladattu aivan väärään suuntaan. Vielä jonkin aikaa sitten pelimekaniikkaa on verrattu esimerkiksi Dishonorediin. Vakuutan, että tämä odotus on täysin väärä. Avoimesta kartasta huolimatta pelaaja juoksee tehtävät kapeissa putkissa, jotka eivät tarjoa mahdollisuuksia kovin luovaan toimintaan.
Pelaajan valitsemissa klaaneissa on eroja: osa on suoraviivaisempi toimintahahmoja, toiset saavat ennemmin hiiviskelypainotteisia taitoja. Pian pelaajalle avautuu myös mahdollisuus avata taitoja naapuriklaanien poolista. Kaikki on kuitenkin toimintavetoista: keskustelua auttavia sosiaalisia taitoja tai uusia polkuja avaavia tiirikointimekanismeja ei tunneta. Hypnotisointitaitojakin pääsee käyttämään vain juonen määräämissä kohdissa.
Myös avoin kaupunki osoittautuu petkutukseksi. Se tarjoaa sivutehtäviä, muutamia keräiltäviä esineitä ja veripankkina toimivia ihmisiä, mutta kaikki on viime kädessä kulissinomaista. Edes pikamatkustusta ei tunneta: sen sijaan pelaaja pääsee parkouraamaan ja levitoimaan pitkin kattoja. Tämä on aluksi hauskaa, mutta ennen pitkää ajanhukkaa. Niin ovat myös sivutehtävät, vaikka ne avaavatkin hieman juonenpätkiä.
Pettymys on suuri, sillä vaikka Bloodlines 2 täyttää toimintaroolipelin kriteerit, on hahmonkehitys täysin sivuroolissa. Ensimmäisen viiden tunnin aikana avautuvat pääklaanin taidot riittävät pitkälle, loppu on kiinni pelaajan omien taistelutaitojen kehittymisestä.
Onneksi itse toiminta on messevää: Phyre on supernopea ja kykenee erikoistaitojensa lisäksi väistämään iskuja. Taisteluiden esivalmistelu kannattaa: oma lempitaitoni oli Ventrue-klaanin hallintataito, joka saa vihollisen hyökkäämään kamujensa kimppuun. Moni taistelu helpottuu kummasti, kun voimakas haulikkokorsto on laittanut pikkupirulaiset ensin verisoosiksi.
Valitse asenteesi
Älkää ymmärtäkö minua väärin: Bloodlines 2 on pettymys. Viivästyksien vuoksi tämä oli enemmän kuin odotettavaa, mutta järkytys oli silti suuri, kun suuri osa roolipelielementeistä on karsittu. Kyseessä on Vampire-sarjan peli, mutta ei aidosti uusi Bloodlines. Pettymyksessä on samaa tuntua kuin toisessa World of Darknessin maailman sijoittuvassa Werewolf: The Apocalypse – Earthbloodissa. Ihan kiva toimintapeli, mutta siinäpä se.
En kuitenkaan kehtaa liittyä täysin huutokuoroon, sillä kyseessä on kelvollinen kolmen tähden julkaisu. Toimintapelinä meno on oikein sujuvaa ja kerronta erityisen onnistunutta. Käsittääkseni käsikirjoitus on ensimmäisen kehittäjän Hardsuit Labsin jälkeä, kiitos siitä heille.
Teknisesti moottori on melko raskas, eikä muutaman vuoden takainen RTX 3080 -näytönohjaimeni jaksa pyörittää avoimen kaupungin grafiikoita enää tyydyttävästi ilman selkeitä asetuksien alentamista. Ongelma on luonnollisesti minun, mutta useimmat nykypelit toimivat laitteistollani silti paljon tätä paremmin.
Kannattaa siis asennoitua oikein: kyseessä on toimintavetoinen verimätkintä, jossa vampyyrien alamaailma piirtyy kiehtovaksi tarinaksi. Toimintapelinä tämä on oivallinen – roolipelinä ei niinkään.
