Aikajanalla on loikattu tällä kertaa 1600-luvun alkuun, siis reilut kolme vuosisataa Tsushiman jälkimaininkeihin. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Hokkaidon alueelle Ezoon, taivaanrannassa häämöttävän Yotei-vuoren juurelle ja vähän toki itse vuoren rinteillekin. Protagonistin pitkää ja alkuun perinteiseltä vaikuttavaa kostomatkaa suorittaa päättäväinen Atsu, jonka vanhemmat Yoteita terrorisoiva pahiskuusikko lahtasi julmasti kuusitoista vuotta aiemmin. Traumaattisista tapahtumista syyllisyydentuskaa kanniskeleva tyttö on kasvanut vuosien saatossa Onryōksi, eräänlaiseksi myyttiseksi koston enkeliksi. Atsu ei muuten ole Tsushiman Jin Sakain tapaan samurai, joten näiden kunniallisten sotureiden etikettikään ei ole tällä haavaa niin vahvasti tapetilla – esimerkiksi säälimätön salamurhaaminen ei ole Onryōlle moraalinen ongelma laisinkaan.
Pikkusuden kostoretki ja muita koottuja tarinoita
Kuten sanottua, tarina käynnistyy perinteisen kostomatkan tavoin. Pääpahis Lord Saito ja tämän kätyrinpannahiset Dragon, Spider, Snake, Oni ja Kitsune ovat sen verran lystikkäitä velikultia, että ihan simppelin suoraviivaisesti näiden lahtaaminen ei luonnollisestikaan etene. Vielä kuutisenkymmentä tuntia myöhemminkin voin vilpittömästi sanoa, että Yōtein juoni kiinnosti alusta loppuun saakka avoimen maailman pelejä vaivaavia perisyntejä, eli silloin tällöin laahaavaa tarinankuljetusta lukuun ottamatta – mutta minkäs sitä ”pakko kerätä kaikki” -mentaliteetilleen voi? Niin vain lopussa kuitenkin kiitos seisoo ja pitkän seikkailun päätteeksi olo on joka suhteessa tyytyväinen, joskaan valitettavasti aivan Tsushiman kaltaisia tunnevyöryjä en matkalla kohdannut.
Ja palataanpas siihen edellisessä kappaleessa mainitsemaani ”pakko kerätä kaikki” -aspektiin. Yōtei ei poikkea suuresti niistä Ubisoftin luomista avoimen maailman perinteistä noin sisältönsä puolesta. Eli koluttavana on avoin maailma, jota tosin aukenee tarinan edetessä pikkuhiljaa lisää – aina hieman uudenlainen alue kerrallaan. Sinne tänne on ripoteltu juonta eteenpäin nytkäytteleviä missioita, mutta valtaosan peliajasta saa kuitenkin helposti kulumaan esimerkiksi sudenpesiä etsiskellessä, kuumissa lähteissä kylpiessä, vihulaisleirejä puhdistaessa, pyhättöjen hyppelytehtäviä suorittaessa, maisemia maalaillessa ja bountyja lahdatessa. Kaikesta tästä on palkintona niin uusia kykypisteitä kuin puhdasta valuuttaakin, kuinkas muutenkaan.
Yōtein sivutehtävät eivät onneksi alkaneet ainakaan allekirjoittanutta kyllästyttämään kuin vasta aivan loppumetreillä, kun oletin tarinan jo kertaalleen olevan aivan kalkkiviivoilla. Aivan Assassin’s Creedin tasoisia ”kerää 100 höyhentä” -tason aktiviteetteja ei nimittäin ole tarjolla ja tekeminen tuntuu juuri kyllin merkitykselliseltä koko pitkän matkan ajan. Erityisesti palkkatappajan tehtävälistalle mahtuu muutamia mukavia ylläreitä, ei siis aivan suoraviivaisia ”mene tuonne ja tapa” -pakkopullia, kuten silloin tällöin esimerkiksi pakollisena vertailukohtana käytettävän Assassin’s Creed Shadowsin tapauksessa. Myös pyhättöjen suoraviivaiset kiipeilykohtaukset ovat mukavasti suunniteltuja niiden tuodessa mieleen parhaissa tapauksissa Tomb Raiderin ja Unchartedin hautaholvit parhaimmillaan – Atsu on muuten vähintäänkin yhtä ketterä toimissaan kuin Shadowsin Naoe tai modernimmat seikkailijakollegansa Lara tai Nate, mikä sopii Onryōlle aavistuksen paremmin, kuin Tsushiman jäyhälle Jin-samuraille.
Sivupuuhastelusta on lisäksi tehty mukavan vaivatonta, sillä jokainen käyty paikka rekisteröityy heti kättelyssä pikamatkustukseen sopivaksi ja jopa haluamansa sepän tai kauppiaan luo pääsee hämismäisen sukkelaan parilla napinpainalluksella mukavan nopeiden latausaikojen siivittämänä. Toki myös uskollisella ratsulla nelistäminen kannattaa, sillä maastosta voi bongailla runsaasti resursseja (joita voi onneksi napsia talteen suoraan hevosen selästä) sekä muita astetta satunnaisempia sivutehtäviä ja kohtaamisia – myös pääpahiksen kätyreitä lahtaavan Atsun päästä on luvassa palkkio, joten varuillaan on kuitenkin syytä olla. Maastoon voi leiriytyä, jolloin on hyvin aikaa vaikkapa kokkailla nuotiolla kykyparannuksia tarjoavaa ruokaa tai kyhätä lisää tappovälineistöä entisten tilalle. Hyvällä tuurilla Atsun askeettiseen leiriin saattaa vaeltaa tuttu kauppias vaikkapa uusien asepäivitysten kera – näihin kaikki kerätyt resurssit ja kolikot saa taatusti kulumaan oikein mukavaa tahtia. Ne uutterimmat keräilijät muuten saattavat törmätä viittauksiin sinne reilun 300 vuoden taakse, joten kannattaa olla tarkkana.
Lyhentäisitte ihmeessä ne nurmikkonne
Kuten olettaa saattaa, hallitsee Atsu suvereenisti niin hiiviskelyn kuin taistelunkin jalot taidot. Strategisesti sijoitetuissa pitkissä ruohikoissa voi lymyillä ja vihulaisia salamurhata joko läheltä tai apuvälineiden avulla etäisyyksien päästä. Kallionkielekkeitä ja rimpuiluun soveltuvia naruja on liki kaikki paikat pullollaan, joten mahdollisuuksia vihollisleireissä temmellykseen on annettu ehkä jopa hieman liiaksi, homma kun ei ainakaan normaalilla vaikeustasolla ole järin vaikeaa kuin enintään astetta brutaaleimmissa pomotaisteluissa.
Uutta aseistusta ja kaiken maailman pikavimpaimia puolestaan tipahtelee käyttöön tasaiseen tahtiin jopa niin runsaasti, että kaikkea ei meinaa muistaa sopivan paikan tullen käyttää. Aavistuksen karsitumpi tappovälineistö olisi ehkä loppupeleissä riittänyt vallan mainiosti, varsinkin nyt kun osan käyttöön ottamiseen on pitänyt valjastaa jopa tavallaan ylimääräiset napit. Mutta eipä siinä, kun vaikkapa viisi pahista lahtaava superhypermegakombotus menee kunnolla putkeen, on fiilis vähintäänkin katossa ja jäljellä olevien surkimusten kaatuilu kauhusta kankeana aina yhtä hulvatonta. Jokaista vihollistyyppiä vastaan on olemassa tälle kohdennettu ase, joten näitä välineitä tulee vaihdeltua tiuhaan taistelun tuoksinassa, mutta onnistuessaan ja ruumismäärän kasaantuessa meininki on usein suorastaan ihanan hurmeinen.
Kähinöiden lomassa voi muuten noukkia maahan pudonneita teräaseita ja viskoa niitä taistelunhuumassa vihollisia kohti. Mikäli taas tietynlainen kurmotus osuu omaan nassuun, voi keihään tai miekan huonolla tuurilla menettää hetkellisesti kokonaan. Jotta näin ei kävisi, on syytä seurailla pahishyökkäysten värikoodausta ja toimia sen mukaan joko suunapäänä väistellen tai tarkempia ajoituksia vaativia parry-hyökkäyksiä tehden, kuten tapana on. Hengästyttävän hektisissä taistelussa on toden totta paljon muuttujia, mutta niin vain homma tuntuu enimmäkseen pysyvän hallussa, jos nyt ei täydellisesti niin ainakin kyllin hyvin.
Niitä villihevosia, niitä todellakin on vielä!
Ghost of Yōtein keskiössä on edeltäjänsä tapaan luonto ja Japanin mytologia. Sucker Punchin koodarit ja taiteilijavelhot ovat luonnollisesti pistäneet parastaan mahdollisimman nätin pelimaailman luomisessa. Luonto on suorastaan liioitellun eläväinen, eritoten HDR:n kera värimaailman kontrastit pistävät hetkittäin todella isosti silmään. Tämä on toki kehittäjiltä tarkoituksellinen valinta ja osa juuri passelisti ylilyötyä taidesuunnittelua. Armoton tuuli myllertää, monenväriset lehdet pöllyävät ja muta roiskuu ihan missä Atsu vain matkaansa taittaakin. Ei kuitenkaan mitään järin uutta nousevan auringon alla, kaikkihan tämä nimittäin oli tuttua jo sarjan debyyttiosasta.
Luonnon tärkeyttä korostetaan kaikessa navigoinnissa ja oikeastaan ihan kaikessa muussakin. Edellisosan tapaan siihen haluttuun kohteeseen seurataan kosketuspintaa hipaisemalla käynnistyvää tuulentuiverrusta tutkailemalla. Tehtävänanto taas saattaa kehottaa etsimään kaksihaaraista puuta tai keltaisia lehtiä. Kaukoputkella voi tähyillä savuvanoja, kuumista lähteistä kohoavaa höyryä tai tulenkipunoita. Siellä, missä on muusta värimaailmasta poikkeava puu, siellä on taatusti jotain edes hieman merkityksellistä. Eläinkuntakin on Atsun ystävä ja matkan varrella kohdataan niin monenlaista jolkottelijaa, lentelijää, murisijaa, pörisijää, loikkijaa, ulvojaa kuin uiskentelijaakin, että eläinystävän sydäntä lämmittää.
Klassikkoleffoja ja niiden tekijöitä kunnioittaen
Ulkonäöllisesti tarjolla on perinteiset visuaalisia kikkailuja ja kuvasuhdetta painottavat moodinsa, mutta lisäksi muutamia japanilaiskulttuuriin suuntaan kumartavia erikoiskikkailuja. Mustavalkoinen ja rakeinen Kurosawa-moodi on luonnollisesti edelleen mukana, mutta tällä kertaa visuaaleissa kunnioitetaan myös ohjaajaveteraani Takashi Miikeä ja Samurai Champloon luonutta Shinichirō Watanabea. Ensiksi mainittu tuntuisi luottavan heiluvampaan kameraan ja eeppisempiin veriroiskeisiin siinä missä Watanaben taustalla kuullaan vartavasten Yōteita varten sävellettyä lo-fi-fiilistelyä.
Väkivallan ja ennen kaikkea Miike-tuotannon ystävänä valintaa ei tarvinnut kauaa miettiä, vaikka kameran käyttäytyminen teki tässä tapauksessa taisteluista aavistuksen normaalia vaikeampia. Miike on muuten ohjannut Ichi the Killerin ja Blade of the Immortalin kaltaisten mestariteosten lisäksi kerrassaan mainion Phoenix Wright -leffan, katsokaa ihmeessä!
Kokonaisuutena Ghost of Yōtei on todella, todella kaunis peli ihan jokaisella osa-alueella. Ainoastaan syrjäisten kallioiden tai vesien simppelit tekstuurit saattavat hetkittäin näyttää aavistuksen vanhentuneilta, mutta tällaisia pikkuisia napinan aiheita saa muutoin kaivella upeasta visuaalisesta tykityksestä suurennuslasilla. Ilman pelin valokuvamoodia otettuja otoksia voi muuten ihastella arvostelun lopun galleriasta, suosittelen.
On jälleen ilahduttava huomata, miten valmiiksi Sonyn omat studiot pelinsä tekevät ennen julkaisua siitäkin huolimatta, että arvostelukoodi napsahti sähköpostiin jo kuukautta ennen ilmestymispäivää. Testijakson aikana käyttöön napsahti pari pelipäivitystä, mutta sen suurempia bugeja ei tullut vastaan edes ennen niitä. Kertaalleen loppukahinoiden aikana peli kaatui totaalisesti, mutta onneksi turvallinen tallennus takasi sen, että meininki jatkui uudelleenkäynnistyksen jälkeen meneillään olleen välivideon alusta.
Turvallinen, ehkäpä juuri siksi hyvä
Kuten edellä olleesta tekstiseinästä voi jo päätellä, on Ghost of Yōtei varsin toimiva, mutta jollain tapaa turvallinen jatko-osa, hieman Horizon Forbidden Westin tapaan. Edellisestä osasta on ehtinyt kuitenkin vierähtää jo useampi vuosi, joten eipä tämä haittaa, mikäli vain Tsushima aikoinaan maittoi, ja niinhän se todellakin teki.
Ghost of Yōtei julkaistaan PlayStation 5:lle lokakuun 2. päivä.
