Petri Leskinen
Pelasin yhtä peliä huomattavasti enemmän kuin muita, loistavaa pulmapeliä nimeltä Blue Prince. Se on koukuttava yhdistelmä ensimmäisen persoonan pulmapeliä ja roguelitea. Mystisen kartanon salaisuuksilla on niin monta eri tasoa, etten vieläkään ole päässyt kaikkien tapahtumien jyvälle. Jokainen asia huoneissa saattaa olla vinkki tai ratkaisu, joten tarkkana saa olla koko ajan.
Toinen julmetun koukuttava pulmailu on The Séance of Blake Manor. Blaken suvun kartanossa ratkotaan kadonneen naisen tapausta, kuulustellaan kaikkia vieraita ja tutkitaan kauhistuttavia salaisuuksia ajan rullatessa kohti kylmiä väreitä aiheuttavaa spiritismisessiota. Upea yhdistelmä irlantilaista historiaa, jännittävästi käsikirjoitettuja tapahtumia ja kuolemaa.
The Drifter oli myös erinomainen osoita ja klikkaa -genren teos, omalla pienellä tvistillään. Split Fictionin läpäisin 8-vuotiaan jälkikasvun kanssa kevätflunssaviikolla ja molemmat viihdyimme sen parissa loistavasti. Hauskoja ja oivaltavia yhteistyöhön nojaavia pulmia sekä viihdyttävää toimintaa. Lisäksi Dispatch, interaktiivinen animaatiosarja kyseenalaisista supersankareista, vakuutti monella eri tavalla. Juuri täydellinen yhdistelmä huumoria, toimintaa ja valintoja.
Petri Kataja
Tänä vuonna tuli koettua yksi peli, joka kiehtoi, ilahdutti, viihdytti, haastoi ja sotki unirytmiä isolla kädellä. Tuo tuotos tottelee nimeä Hades II. Olisin kruunaamassa sen vuoden parhaimmaksi peliksi, enkä näe tälle tittelille toista haastajaa. Aivan joka mahdollista tämän vuoden tuotosta en ole ehtinyt kokea, mutta tokkopa tämän paremmaksi mikään muu pistää. Tarkemmat perustelut voi lukea aiemmin tänä vuonna julkaistusta Vuoden paras peli sotki unirytmini -jutusta, mutta todettakoon kyseessä olevan täyden viiden tähden kokemus, jota voin suositella kaikille roguelite-tyylisten tuotosten ystäville.
Yllättäen sijalle kaksi olisi myös laittamassa roguelite-pelin, sillä The Rogue Prince of Persia paljastui sen verran mainioksi kokonaisuudeksi vaikka tarina ja alkutahdit eivät paljoa antaneetkaan odottaa. Arvio tässä: Kyllä, olisin nostamassa uuden Prince of Persian vuoden kovimmaksi yllättäjäksi
Petrin tavoin myös minä nautin Blue Princestä huomattavan paljon, joskin taisin turhautua pelin kanssa huomattavasti häntä enemmän. Jätin huoneseikkailun kesken jossain kohti ensimmäisten lopputekstien jälkeen. Tekemistä olisi vaikka ja kuinka, mutta luulen saaneeni varsin oivan käsityksen siitä kaikesta, mitä Blue Princellä on tarjottavanaan.
Muita nimikkeitä, joista nautin, olivat Switch 2:lle julkaistut FAST Fusion -kaahailu futuristissa maisemissa sekä Donkey Kong Bananza -tasoloikkarellestys.
Ja jos se ei tuntuisi huijaukselta, niin parhaaksi peliksi olisin nimeämässä The Legend of Zelda: Tears of the Kingdomin Switch 2 -version. Kyseessä on upean upea ja eeppinen seikkailu, mutta koska kyseessä on "vain" uusi versio aiemmasta helmestä, niin pitäköön Hades II kärkipaikkansa.
Se paljon kehuttu Clair Obscur: Expedition 33 on itseltäni vielä testaamatta. Ensi vuoden puolella sitten.
Niko Lähteenmäki
Vuoden Top 3 määrittelemättömässä järjestyksessä:
- Clair Obscur: Expedition 33 – upea, ranskalaisuudestaan ylpeä vuoropohjainen roolipeliteos, joka vei allekirjoittaneen todella ikimuistoiselle matkalle. Tässä vaan toimii kaikki aina tarinasta, ulkoasusta ja fiiliksestä lähtien musiikkiin ja jopa haastavuuskäyrään. Mestariteos vailla vertaa!
- Ghost of Yotei – Atsun seikkailu pistää oikeastaan kaikessa paremmaksi kuin edeltäjänsä. Jo ensimetreiltään alkaen Sucker Punchin tuorein vie pelaajansa niin henkeäsalpaavalle matkalle, että siinä on kilpailijoiden vaikea pistää paremmaksi!
- SHINOBI: Art of Vengeance – peli, jolta en odottanut mitään, mutta joka lopulta vakuutti itseni täysin siemauksin. Erityisesti taidetyyli ja pelattavuus osuvat nappiin upeasti, ja kokonaisuuden kruunaa kerrassaan loistava musiikki. Ja hassua kyllä: teoksen kehittänyt Lizardcubekin on kotoisin Ranskasta, Clair Obscurin kehittäneen Sandfallin tapaan!
Joonatan Itkonen
Vuosi oli rooli- ja indiepelien juhlaa, joka yllätti ihan loppuun asti erinomaisilla julkaisuilla. Näitä olivat esimerkiksi Square Enixin valloittava Octopath Traveler O, Kingdom Come: Deliverance II ja sen lisäosat, tai vaikka Obsidianin erinomainen vanhan koulukunnan Avowed, joka näytti miten tuttukin formaatti voi ihastuttaa ilman suurempia muutoksia. Sucker Punchin mestarillinen Ghost of Yotei paransi jo erinomaisesta Ghost of Tsushimasta entisestään, kun taas SHINOBI: Art of Vengeance hioi toimintaa ihan tappiinsa saakka. Jopa Ubisoft pääsi yllättämään ja uusin Assassin's Creed Shadows oli varsin mainio toimintaseikkailu, vaikkakin sekin sarja alkaa törmätä firman tönkköihin raameihin tarinankerronnassaan.
Toimintapuolella DOOM: The Dark Ages palautti uskon sarjaan hieman haparoivan DOOM: Eternal -osan jälkeen. Indie-ihastus Ender Magnolia: Bloom in the Mist toimi metroidvania-fanille myös varsin hienosti. Kotimainen Sektori koukutti kymmeniä tunteja täysin huomaamatta, ja Hideo Kojiman uran paras peli Death Stranding 2 jätti haukkomaan henkeään kerta toisensa jälkeen. Nintendo puolestaan ilahdutti loistavalla Donkey Kong Bananza -sekoilulla ja addiktiivisella Mario Kart Worldilla, jotka muistuttavat puhtaan pelaamisen iloista.
Eikä mikään lista olisi täydellinen ilman Hades II -hehkutusta. Roguelike-lajityypin parhaimmistoa edustava seikkailu syventää ensimmäisen osan maailmaa uusilla hahmoilla ja mekaniikoilla upeasti, eikä mytologiasta tunnu saavan tarpeekseen edes lukemattomien tuntien pelaamisen jälkeen.
Risto Karinkanta
Omat valintani peilautuvat kovasti PC-pelaajan näkökulmasta. Esimerkiksi The Last of Us Part II Remastered on todella pakollista pelattavaa, vaikka konsolipelaajille se onkin ollut tarjolla jo vuosia, remasterointikin viime vuodesta.
Muutoin parhaimpien pelien valintani ovat kovin roolipelipainoitteisia. Kärkilistalleni päätyvät nappiosumat The Outer Worlds 2, Avowed ja The Alters. Kaikki kerta kaikkiaan erinomaista pelattavaa!
Indiemmästä laidasta Blue Prince on turhauttavista ominaisuuksistaan huolimatta täysosuma. Mahdollisena rajatapauksena lohdutuspalkinnon saa Civilization VII, joka saa kymmenen rohkelikkopistettä halustaan uudistaa konseptia. Homma ei osu täysin maaliin, mutta ainakin Firaxis uskalsi yrittää.
Jaakko Herranen
Jotenkin tänä vuonna kaikkiin yhteisartikkeleihin osallistuminen oli vaikeaa, en tiedä miksi. Parhaita pelejäkään ei hetimmiten tullut mieleen, mutta lopulta päätin simppelisti miettiä, mihin olen käyttänyt eniten aikaa – niin vain joukosta erottui kolme ansiokasta nimikettä.
Clair Obscur: Expedition 33 tuli puskista ja oli Game Passissa. JRPG-pelien ystävänä vuoropohjaisuus kiehtoi ja visuaalisestihan peli on kiistaton mestariteos. Tunnelma on kautta linjan surumielinen, todella pieniä toivonpilkahduksia unohtamatta. Hahmokööri on upea ja kaikki on liki täydellistä. Tämä on aivan selkeästi vuoden paras peli ja ansainnut kaiken maailman pystinsä. Ainiin ja se soundtrack, voi veljet!
Ball X Pit on hämmentävä peli, jonka äärelle myös päädyin summanmutikassa Game Pass -valikoimaa selatessa. Yhden tatin pelimekaniikka lainaa hieman Breakoutilta ja jonkin verran Vampire Survivorsilta. Sessiot ovat juuri sen mittaisia, että niitä voi ottaa aina yhden lisää ennen lopettamista – koukuttavuusaspektilla mitattuna tämä vie vuoden peleissä voiton. Upea indietuotos, joka tosin loppuvaiheessa muuttuu aavistuksen turhan helpoksi – sinne päästäkseen täytyy pelin parissa tosin kuluttaa kymmeniä tunteja.
Ghost of Yōtei parantaa jo valmiiksi mainiosta edeltäjästään jokaisella osa-alueella. Atsun kostoretki sisältää myös mukavia yllätyksiä juonellisesti. Ketut ovat ihania. Voisiko peliltä enemmän pyytää, no eipä oikeastaan.
Pelitunneissa vuoden kärkikahinoihin kohoaa myös ilmaispeli Where Winds Meet, jota taitaa olla mittarissa satakunta tuntia. Sitä en tosin siitä huolimatta voi vuoden kärkikahinoihin kohottaa – en edelleenkään ymmärrä siitä oikeastaan mitään. Se on sitten oman blogin aiheensa.
