Uncharted 3: Drake's Deception on sarjan paras peli - kun otetaan lukuun myös moninpeli. Yksinpeleiltään UC2 ja UC3 ovat suunnilleen tasoissa. Henkilökohtaisesti pidin enemmän UC2:n välinäytöksistä ja tarinakin oli kuljetukseltaan eheämpi. UC3:ssa tunnuttaan pomppivan nopeasti paikasta toiseen, mutta ainakin maisemat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, joten kyllästymistä ei pääse tapahtumaan. Näitä kahta peliä verratessa UC3:ssa on selvästi enemmän näitä pirun hienoja kohtauksia, joissa joka paikka sortuu, uppoaa tai putoaa. Hengähdystaukoja ei ole alkupäätä lukuunottamatta.

Dark Soul on masokistin unelma. Se tuo pelaajan eteen haasteita joihin moni peli ei edes pysty vastaamaan. Se ei sorru muistinvaraiseen rämpyttelyyn vaan jokainen taisto on oma haasteensa josta pelaaja oppii uutta, vaikka kuolema korjaisikin. Jokaisella vihollisella on heikkoutensa ja isoimatkin yrmyt saa kellistettyä miekalla kunhan oikea taktiikka löytyy.

Aika vimmalla tuli pelattua Story Adventure moodi läpi, eli siis yksinpelikampanja. Pelissä on vahva vielä yksi yritys -fiilis mukana. Ei ole tosiaankaan mikään pullamössö peli, joka pelaa itsensä läpi vaan tässä tarvii vähän yritystä että pääsee eteenpäin. Yksinpelikampanjan jälkeen olen tahkonut online aika-ajoja melkein joka päivä ja olen päässyt 20:n parhaan joukkoon leaderboardilla. Että pelattavaa riittää yllin kyllin läpipeluun jälkeenkin. Peli on WiiWaren parhaimmistoa.

PS2-pelien parhaimmisto on kestänyt aikaa varsin hyvin. Kontrollit ovat osittain vanhentuneet, mutta tunnelma korjaa pienet puutteet moninkertaisesti. Minimalistinen tarinankerronta vetoaa tunteisiin paljon tehokkaammin, kuin keskivertopelin ylilyöty epiikka ja puhkiselittäminen.

Etenkin Icon viimeinen tunti teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen, eikä sen voima ole kadonnut vuosien saatossa mihinkään.

WiiWaren parhaimmistoa. Yksinpeli on muutamasta ylivaikeasta kentästä ja surkeista vesiosuuksista huolimatta mainiota pelattavaa. Grafiikasta on välillä vaikea heti erottaa, missä rata menee, mutta ongelma vaivaa lähinnä ensimmäisissä yrityksissä uudella radalla.

Tasoloikat vetoavat useasti pelintäyteiseen lapsuuteen jolloin ohjastettiin hullunkurisia elukoita (ja putkimiehiä) värikkäiden maailmojen läpi. Joskus se oli vaikeampaa, joskus helpompaa ja ehkä omalle kielellekin käännettyä. HD-tekstuureihin päivitetty Sly -tasoloikka trilogia haki salakavalasti -pelin luonteen mukaisesti- sekä nostalgia paukkuja että tuoreempaa yleisöä.

= Operaatio P. E. Lin Arviointi =

Peli on tosiaankin melkoista ryönää, mutta onneksi siinä on helpot saavutukset/pokaalit. Co-opissa eräs alkupään tehtävä piti pelata yksinään, koska kone hyytyi joka kerta toiselta pelaajalta.