Pelasin juuri vuonna 2018 julkaistun God of War -seikkailun läpi. Pakko se on todeta, että kyseessä lienee yksi mieluisimmista kokemuksista – ellei jopa mieluisin – kaikista PlayStation 4:llä kokemistani peleistä.

Mutta yksi asia toi mieleen ikäviä fiiliksiä 24-sarjan suunnasta.

Jumalainen peli

Ensin pari ylisanaa God of Warille.

Pidin seikkailusta todella paljon. Ulkoasu, pelattavuus ja norjalaiseen mytologiaan pohjautuvat ympäristöt kolahtivat kovaa. Arvostelussammekin ulkoasu ja yleistunnelma saavat oikeutetusti kehuja. Muiden asioiden muassa. Lisäksi tuttuja termejä ragnarökistä jotunheimiin kuului siellä ja täällä, kuten myös tuttujen jumaluuksien nimiä. Perin hauskaa!


God of Warin päähahmot, Atreus ja Kratos

Eikä asiaa haitannut lainkaan, että nimikkeessä oli yksi parhaista pomotaisteluista, joita olin kohdannut pitkiin aikoihin. Mikäli nimike on kokematta, en spoilaa tätä tyystin auki, mutta peliä pelanneille voisi kertoa, että kyseessä on taisto kahta äkkipikaista puolijumaluutta vastaan. Tappelu ei ollut ehkä turhan haastava, sillä se meni juuri ja juuri kerrasta läpi, mutta vääntöä silti piisasi.

Lisäksi itse sain suurta hupia siitä, että yrmeän Kratosin ääninäyttelijäksi oli pestattu itse Christopher Judge. Tähtiportti-sarja kun oli aikoinaan varsin mieluisaa katsottavaa. On Judgea toki kuultu videopeleissä aiemminkin, Def Jam -mätkintäpelien D-Mob-nimisenä korstona.

Kratosin ohella mukana pyörivälle Atreukselle pitää myös antaa peukut. Kyseessä on siitä harvinainen mukana pyörivä apuri-sidekick, että tällä kertaa kumppanista oli jopa hyötyä. Sekä taisteluissa että mainiona lisänä dialogin kannalta. Ainoastaan kerran nappula jäi jumiin juoksemaan ympyrää, minkä takia peli piti käynnistellä uudelleen.


Maisemat ovat parhaimmillaan perin kauniita

En ole aiempia sarjan pelejä kokenut paria tuntia pidempään, mutta se ei hidastanut menoa lainkaan. Tarinassa oli kyllä muutamia viittauksia aiempiin tapahtumiin, mutta kunhan tiesi Kratoksen olevan Kreikan mytologian parissa rellestänyt sotaisa jumala, pysyi mukana paremmin kuin hyvin.

Ei tuotos tietenkään täydellinen ole. Vihollistyyppejä olisi toki voinut olla enemmän, samoissa paikoissa piti pyöriä useammat kerrat, sivutehtävät eivät juonellisesti paljoa tarjonneet, ja sitten… on se yksi asia.

Jack Bauerin päivät ovat perin pitkiä

Mutta miksi Kratosin ja Atreuksen seikkailu muistuttaa mielestäni Kiefer Sutherlandin tähdittämää 24:ää? Näissä kahdessa eri viihdetuotteessa on yksi perin samanlainen tapa edistää – tai oikeastaan jumittaa – juonta.

Ensin on myönnettävä, että en 24:ää kestänyt ensimmäistä kautta pidemmälle. Tämä sen takia, että herra Jack Bauerin matkassa mikään ei tuntunut sujuvan halutulla tavalla. Jos Jackin hypoteettisena tehtävänä oli ylittää katu, tuli hänen tielleen ensimmäisen askeleen jälkeen jonkin sortin este, mikä piti hoidella päiviltä ennen matkan jatkumista. Ja kun edellinen vaikeus on selätetty, ja otettu askel oikeaan suuntaan, seuraava hankaluus siirtää maaliviivan jälleen aiempaa kauemmas.


Hei, 24:stä muovattiin myös peli

Ja tämä sama kaava jatkui jatkumistaan hamaan tappiin asti, ainakin oman muistini mukaan. Jack onnistui tekemään jotain, mutta esteitä tuli esteiden päälle jatkuvasti. Toki sarjassa piti keksiä haasteita ja tapahtumia kokonaisen 24 jakson ajaksi, mutta silti. Kyllähän se ärsytti aikanaan. Sama kaava on toki tuttu muistakin televisiosarjoista, vaikkapa esimerkiksi Pako (Prison Break) toisti tätä ärsyttävyyteen asti.

(Ja ne 24-jaksojen väliset cliffhangerit! Parhaiten muistan sen yhden, jossa herra Bauer juuttui auton turvavöihin, ja katsojat jäivät odottelemaan seuraavaan jaksoon, josko hän niistä ikinä pääsee irti. Spoileri: kyllä pääsi.)

Mutta miten tämä liittyy God of Wariin? No mutta. Pelin juonikuviot vievät kaksikon Kratos ja Kratos Jr. matkaamaan pohjoisen korkeimmalle vuorenhuipulle sirotellakseen sieltä perheen äidin tuhkat. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kuten arvata saattaa, ei homma suju aivan niin helposti.


Jack juoksee 24: The Gamessa

Vaikka määränpää onkin monta kertaa näkösällä, vähän väliä jostain suunnasta isketään kapuloita duon rattaisiin. Eli vaikka maali tuntuu näkyvän monta kertaa matkan varrella, niin aivan yhtä monta kertaa jokin asia estää etenemisen. Sen enempää spoilaamatta matka tyssää monesti vaikkapa tarvittavan hilavitkuttimen puuttumiseen tahi vihamielisten tuttavuuksien hyökkäämiseen. Monesti ehtii kuitenkin tulla "Voi voi, kohta taitaa peli loppua" -fiilis, kunnes totuus paljastuu.

God of Warin kohdalla tämä oli tosin varsin hyvä asia, sillä kyseessä oli todella maistuva kokonaisuus, jonka ei olisi halunnut loppuvan kovinkaan pian.

Vahva suositus

Oli miten oli, vaikka Kratos-epistola ei olekaan täydellinen, ja vaikkapa juuri 24:stä tuttu juonenpitkitys kuuluu olennaisena osana asiaan, on se mielestäni yksi PlayStation 4:n parhaista seikkailuista.

Oletko eri mieltä? Tämän seikkailun myötä luulen, että olen kokenut jotakuinkin kaikki konsolin nämä-pelit-on-pakko-pelata-nimikkeet, joskin horisontissa siintävä Ghost of Tsushiman olevan toivottavasti vielä yllättää.

Mutta niin, oli God of War kokemuksena kuinka hyvä tahansa, niin en ala taistelemaan kaikkia valkyyrioita vastaan. Liikaa työtä, mieluummin suuntaan seuraavaa kokemusta kohti.

Kirjaudu kommentoidaksesi