Pelasin läpi pelin, joka oli sulava kuin rasvattu salami

Petri Katajan blogi

Tulipa taasen koettua yksi vuoroaan odotellut peli, josta halajaa kirjoitella muutamat sanat.

Saman käsittelyn ovat viime aikoina saaneet muun muassa Grim Fandango kaksin pelailtuna, Hotline Miami 2, The Last of Us Part II, Dishonored 2 ja The Order: 1886.

Nyt kätösiini päätyi The Legend of Zelda: Link Between Worlds Nintendon 3DS-käsikonsolille. Koska kyseessä oli julkaisu Zelda-sarjassa, joka on yksi Nintendon kruununjalokivistä, niin odotin laatua. Sitä sainkin, mutta sain yllättäen myös varsin sulavan, menevän ja jouhevan kokemuksen.

Syynä tähän on joko mainiosti työstetty seikkailu tai aiempi kattavahko historia pelisarjan parissa.

Linkki menneisiin tapahtumiin

A Link Between Worlds julkaistiin vuonna 2013. Se on vähintään henkistä jatkoa vuoden 1991 The Legend of Zelda: A Link to the Past -seikkailulle, jota on kehuttu kilpaa aina sen julkaisusta lähtien. Kyseinen Super Nintendo -tuotos keikkuu myös usein kaikkien aikojen parhaimpien pelien listoilla.

3DS:n eepos lainaa "edeltäjältään" isolla kauhalla. Useammat pelimekaniikat ovat samat, käyttöliittymässä on paljon yhteistä ja niin on maisemissakin. Kumpikin eepos nimittäin sijoittuu samaan Hyrule-maailmaan, joskin aikaa seikkailujen tapahtumien välillä on kosolti.

Nimikkeen promokuvasto maalaa kuvaa kahdesta rinnakkaisesta maailmasta.

Lisäksi kummassakin tarinassa kolutaan Hyrulen lisäksi synkkää käänteismaailmaa. A Link Between Worlds vie kurjaan Lorule-nimiseen ympäristöön, jossa piisaa hirviöitä ja ne harvat kohdattavat ihmisetkin ovat naama norsunnutturalla. Kuulostaa samalta kuin A Link to the Pastin synkeä maailma, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole sama loukko.

Erojakin piisaa, joista kaksi riemastuttavinta pystyy nimeämään helposti.

Ensimmäinen niistä on yksi tarinan oleellisimmista vippaskonsteista. Muutamien juonikuvioiden jälkeen päähahmo Linkille nimittäin suodaan (tai langetetaan) ominaisuus muuttua seinissä kulkevaksi piirrokseksi. Tämä mahdollistaa varsin nokkelat aivopähkinät sekä kulkureitit, jotka johtavat epätavanomaisiin suuntiin.

Näyttää kovasti siltä yhdeltä männävuosien seikkailulta, mitä?

Pitkin seiniä pööpöily on suorastaan hauskaa, ja usein itsensä tuntee hönöksi, kun ei muista ottaa kaikkea iloa tästä mekaniikasta irti.

Toinen erikoisuus on tapa, jolla eri apuvälineet pommeista tulisauvoihin saa omaan arsenaaliin hankittua. Usein Zelda-sarjan peleissä erilaiset apuvälineet pitää ansaita jollain tavalla tai sitten ne löydetään erilaisten luolastojen syövereistä. Ei tällä kertaa, ei kuulkaas, sillä A Link Between Worldsissa ne voi kätevästi vuokrata itselleen, ainakin suurimman osan.

Ravio-niminen mystinen hahmo näet avaa tarinan alkupuolella pelaajan ulottuville kaupan, josta jousen, vasaran ja muut roippeet saa vuokrattua käyttöön suhteellisen huokealla hinnalla. Yksi mutta tässä hommassa on. Mikäli Link-sankari potkaisee tyhjää, palautuvat esineet takaisin kauppaan, josta ne pitää vuokrata uudelleen. Tämän mekaniikan ansiosta kuoleminen tuntuu oikeasti merkityksellisemmältä asialta, jota tekee mieli välttämällä välttää.

Mikäli on massimies tai massinainen, niin vekottimet voi toki ostaa itselleen, mutta kovalla hinnalla. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, sillä pätäkkää jaellaan seikkailussa kahmalokaupalla.

Kas näin sitä liikutaan seinissä.

Vuokrausmekaniikka ei varmasti ole jokaisen mieleen, sillä sen takia luolastoista puuttuu se jokin erityinen hetki, jolloin sen uusia reittejä avaavan apuvälineen saa viimein käteensä. Itse kuitenkin pidin tästä vapautta tarjoavasta toimintatavasta todella paljon. Se on mukavaa vaihtelua totuttuun.

Kyseessä onkin oiva ratkaisu siihen, että pelaaja saa käytännössä suorittaa seikkailun luolastot missä järjestyksessä tahansa. Ensin kolme Hyrulen puolella miten sattuu, minkä jälkeen Lorulen seitsemää pääsee haastamaan (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) miten lystää.

Mainiota. Vähän kuin sarjan uusimmissa tuotoksissa (Breath of the Wild sekä Tears of the Kingdom) sekä tietenkin siinä aivan ensimmäisessä The Legend of Zeldassa. 3DS:n seikkailu tosin on hieman anteeksiantavampi. 8-bittisen Nintendon seikkailussa pystyi jäämään jumiin vaikkapa kesken luolaston, mikäli se yksi tietty esine ei satu olemaan hallussa. A Link Between Worldissa se esine, jonka varaan tyrmän ongelmanratkonta on rakennettu, ilmaistaan selkeästi. Luolastoon ei edes pääse sisään ilman kyseistä vempainta, oli se sitten vasara tai vaikkapa hiekkasauva.

A Link to the Pastissa tämän sortin mene-tyrmiin-missä-järjestyksessä-vain-tyyli ei olisi toiminut, sillä Super Nintendon muisti ei olisi kuulemma tähän riittänyt.

Traileri kymmenen vuoden takaa.

Peukkua pitää vielä noin muuten antaa 3DS:n nimiominaisuudelle, eli 3D-kuvalle. Se näyttää pelissä oivalta, ja eri tasossa olevien reittien hahmottaminen on varsin selkeää. Eikä 60 ruudun sekuntivauhti ole yhtään hullumpi asia. Eivätkä taustalla kuuluvat sävellyksetkään ole hullumpia.

On meinaan niin sulavaa, että ei meinaa käsissä pysyä

Yksi suuri yllätys itselleni oli se, miten sulava ja nopea kokemus A Link Between Worlds oli. Sitä pelaillessa käytännössä tiesi, että jos nyt käynnistää seikkailun, niin noin tunnin päästä on ehtinyt selättää jonkin luolaston tai saada jonkin muun oleellisen palasen seikkailua koettua.

Peli oli nopea ja sulava kuin rasvattu salami. Etenkin tämän sortin seikkailujen saralla.

Tälle voi olla kaksi syytä. Joko peli vaan on niin hyvin suunniteltu tai sitten pelaaja on vaan niin nohev… kokenut Zelda-sarjan parissa.

Hyvää suunnittelua sopinee kiittää siitä, miten toimiva kokonaisuus kaiken kaikkiaan oli. Kovin paljoa turhaa haahuilua ei ollut tarpeen tehdä, vaan alun ympäriinsä palloilua lukuun ottamatta oli oikean sortin suunta aina selvillä. Jopa tyrmät oli suunniteltu niin, että kovin paljoa turhaa pähkäilyä ei ollut tarpeen harrastaa.

Paitsi silloin, kun pölö pelaaja unohti muutamat kerrat käyttää seinilläkävelymekaniikkaa hyödykseen. Jopa Zelda-peleissä useimmiten harmittava vesiaiheinen tyrmä soljui eteenpäin kuin vettä vaan. Myönnettäköön, että kerran silti käytin Googlea apuna, jotta löysin yhden epähuomiossa ohittamani olennaisuuden.

Hyvin suunniteltu kokonaisuus.

Kyllä, seikkailussa tavataan Zelda.

Tosin se toinen asioita sujuvoittanut puoli saattoi olla se, että olen ehättänyt tämän pelisarjan teoksia vääntämään jo monen monta kappaletta alusta loppuun. Perusmekaniikat siis olivat noin suurin piirtein hallussa. Eri sortin aivopähkinät sekä pomotaistot tuntuivat toisinaan etäisen tutuilta, ikään kuin olisin niiden tyylisiä haasteita kokenut aiemminkin.

Ei sillä, että kaikki olisi ollut kierrätystä, mutta pientä tuttuutta on pakostakin mukana näin pitkäaikaisessa sarjassa. Ja onhan A Link Between Worlds tosiaan jatkumoa aiemmalle Zelda-seikkailulle, jolla varmasti oli jotain tekemistä asian kanssa.

Sujuvuuden tunteeseen saattaa toki vaikuttaa, että vaikeustasoltaan tämä seikkailu ei ole kovin haastava. Kyseessä voi hyvinkin olla helpoin Zelda ikinä. Game over -tekstiä pääsin näkemään vain kertaalleen, joskin läheltä piti -tilanteita pääsi tapahtumaan vino pino. Etenkin, jos päätin lähteä ottamaan yhteen liian voimakkaan vihulaisen kanssa valmistautumatta. Mutta noin muuten kovin haastavaksi tätä seikkailua ei voinut kutsua.

Jopa osa pomotaistoista tuntui jopa hämmentävän helpoilta. Sen sijaan vaikkapa vihoviimeinen pomotaisto meni läpi niin nipin napin, että energiamittarissa oli jäljellä vain pieni siivu.

Justiinsa passelin pituinen

Lopputeksteihin pääsyssä itselläni meni hitusen vajaa 14 tuntia. Juuri passelin verran! Enemmänkin tutkittavaa Hyrulessa ja Lorulessa piisaisi vaikka kuinka, mutta koen nähneeni jo kaiken oleellisen.

Kaiken kaikkiaan A Link Between Worlds oli varsin nautittava kokemus. Nopea kuin rasvattu salami, mukava kuin mikä. Ei ihme, että se aikoinaan sai sivustollamme arvosanaksi neljä tähteä viidestä.

Onneksi kaivelin pelin viimein muoveistansa esiin. Kyllä sitä vähän vanhempiakin pelejä kokee mieluusti. Etenkin näin hyviä.

Lisää aiheesta:

Kirjaudu kommentoidaksesi