Toimituksemme kävi läpi omaa pelihistoriaansa löytäen sieltä nimikkeitä, jotka he haluaisivat kokea jälleen kuin uusin silmin. Onhan noita! Ja kuin tasapainon nimissä, on mukana myös yksi vastarannan kiiski. Lue valintamme alta.

Petri Leskinen

Vuosien varrella on muutamia niin sanotusti ikimuistoisia kokemuksia, jotka kokisin mielelläni tuorein silmin ja mielin. Telltalen The Walking Deadin ensimmäinen kausi särki aikoinaan sydämeni ja muutenkin nosti pintaan tunteita laidasta laitaan. Pelaessani reagoin harvoin ruudun tapahtumiin ääneen, mutta studio onnistui muutaman hahmon kohtalolla järkyttämään minut käyttämään voimasanoja.

Pidän valtavasti teoksista, jotka yllättävät ja herättävät onnistumisen tunteita siten, että pelaaja tuntuu itsensä viisaaksi – aivan kuten olisi keksinyt jotain, mitä toiset eivät ole tajunneet. Parjatun Phil Fishin FEZ on edelleen yksi suosikeistani. Se on kokonaisuudessaan nerokas, sympaattinen ja ehjä kokonaisuus. Jatko-osaa odotan edelleen, kiitos internetin trollien. Toinen samaan sarjaan kuuluva klassikko on Jonathan Blow'n The Witness. Pulmapeli vaikuttaa ensikatsomalta hyvin suoraviivaiselta, mutta sen maailma yllättää tuon tuosta piilotetuilla yksityiskohdilla ja merkityksillä. Pelaamisen jälkeen oikeaa maailmaakin katsoi uusin silmin etsien toistuvia muotoja ja kaavoja.

Petri Kataja

Tähän on itselläni perin selkeä vastaus. Haluaisin kokea uudelleen The Legend of Zelda: The Wind Wakerin. Muistan varsin hyvin ensimmäiset hetket pelin kanssa. Olin todella epäuskoinen, kun hyppäsin seikkailun matkaan. Mitä ihmeen pökäle on tullut ostettua, eihän tämä vaikuta hyvältä sitten ollenkaan? Missä on se Zelda-pelien fiilis, miksi hahmot näyttävät noin pöhköiltä?

Mutta olisiko se noin tunnin päästä, kun Link pääsi pelin "keskuskyläsaarelle", Windfall Islandille, viuhahtivat kaikki asiat kohdalleen. Suuren meren tutkiminen oli hauskaa, hahmojen ilmeikkäät naamataulut paljastuivat mainioksi tyylisuunnaksi, ja yhtymäkohdat sarjan aiempiin nimikkeisiin nostivat ihokarvat pystyyn. Ja musiikki vasta se mainiota olikin!

Nämä tuntemukset haluaisin kokea uudelleen. Erityisesti sen yhden mustavalkoisen kohtauksen herääminen eloon olisi hienoa nähdä uudelleen täysin tuorein silmin. Jos nyt ei muuta, niin HD-versio pelistä Switchille voisi olla paikallaan, niin muutkin pääsisivät kokemaan tämän helmen. Helmen!

Senja Littman

Night in the Woods. Tämä teos teki minuun lähtemättömän vaikutuksen hurmaavilla, todentuntuisilla hahmoillaan, koskettavalla tarinallaan sekä syksyisen synkällä tunnelmallaan. Peli vei minut omaperäiselle matkalle tunteiden vuoristoradalle: Maen, Bean, Greggin ja muiden kaverusten seurassa tuli koettua niin iloisia, surullisia kuin kummallisen hämmentäviäkin hetkiä. Pelatessani toivoin, ettei matka päättyisi koskaan – niin ei käy minulle kovinkaan usein. Valitettavasti kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja jouduin lausumaan hyvästit uusille ystävilleni. Aina tasaisin väliajoin palaan Night in the Woodsin rämäpäisten nuorten seuraan, ja vaikka peli on edelleen erinomainen, ei ensimmäisen pelikerran taikaa pysty enää koskaan kokemaan uudelleen.

Risto Karinkanta

Eräs upeimmista narratiivisista peleistä on alkuperäinen Life is Strange, joka käännytti minut lopullisesti tarinavetoisten pelien ystäväksi. Olen aina suosinut pelejä, joissa tarina on jonkinlaisessa roolissa, eikä pelin ainoa motivaatio ole tappaa kaikkia vastaan tulevia ihmisiä/örmyjä/ufoja. Vaikkapa 90-luvun StarCraftissa oli hyvin tasapainotetun pelimekaniikan lisäksi myös varsin korkeatasoinen juoni, jota olen tosin oppinut arvostamaan vasta lukioikäisenä opittuani sujuvaa englantia. Vastaavasti monet Half-Lifen kaltaiset ammuskelupelit ovat saavuttaneet statuksena niin minun kuin pelimaailman silmissä osittain mielenkiintoisten tapahtumien ja kerrontatavan ansiosta. Perinteiset seikkailupelit eivät olleet lähellä sydäntäni johtuen siitä, että en jaksa pelata pulmanratkaisupelejä. Elämäni on tarpeeksi monimutkaista ilman ylimääräisiä pulmia.

Kuitenkin vasta Life is Strange sai minut tajuamaan sen, että kävelysimulaattorit ovat parasta molemmista maailmoista – niissä on yleensä mielenkiintoinen, jopa syvällinen narratiivinen kerronta yhdistettynä riittävän kevyisiin puzzleihin ja muihin pelillisiin elementteihin. Kerronta on erinomaisesti rakennettua ja saa todella eläytymään Max Caulfieldin elämään. Kriittinen kohta, jolloin todella ihastuin peliin, oli toisen episodin aloitusjakso, jonka aikana soiva kappale sai aikaan sellaisen tunnemyrskyn, ettei moista ole tullut koettua pitkään aikaan pelien parissa.

Olli Ouninkorpi

Ajatus jonkin pelin kokemisesta uudestaan ensimmäisen kerran ei oikeastaan houkuttele.

Luotan siihen, että tulevat teokset kykenevät tarjoamaan samoja kokemuksia ilman, että minun täytyy kuvitteellisesti pyyhkiä muistojani.

Tarja P-K

NieR: Automata. Haluaisin tietää, millä tavalla se tässä kohtaa elämää kolahtaisi. Itkisinkö silmät päästäni jälleen kerran vai viis veisaisinko juonesta?

Niko Lähteenmäki

Muut nostivatkin jo esille omia narratiivisia suosikkeja. Riston mainitsema Life is Strange oli upea ja raadollinen teos, joka herätti vahvoja tunteita ja muistoja omista teinivuosista. Taitavasti kerrottu tarina, joka ei ärsyttänyt nuorista päähenkilöistä huolimatta oikeastaan missään vaiheessa. Petrin mainitsema The Walking Dead säväytti myös aikoinaan todella paljon.

Pahimmat tunnekuohut (lue: itkut) puolestaan on aiheuttanut Naughty Dogin mestarillinen The Last of Us, Fumito Uedan viallinen mutta niin kaunis The Last Guardian ja uskomatonta kyllä, Ni no Kuni: The Wrath of the White Witch. Jokainen voi veikkailla, missä kohdassa kyynelkanavat ovat auenneet.

Yhden sarjan ylitse muiden haluaisin kuitenkin kokea ensimmäistä kertaa, nimittäin Metal Gear Solidin osat 1-4. Nyt kun ymmärrys maailman asioista on ihan eri tolalla kuin teinipoikana, olisi jännä nähdä, miten nykyminä kokisi kyseiset tuotokset. Hideo Kojiman tyyli upposi kympillä silloin teininä, ja nyt sarjaa kohtaan on ääretön määrä nostalgiaa. Snaken saagan päätösosaa eli nelosta parjattiin aikoinaan yhdestä sun toisesta syystä, mutta minulle se oli äärimmäisen tyydyttävä lopetus. Sitä kokemusta en ole uskaltanut pilata vielä tähän päiväänkään mennessä, vaan peli on läpäisystä lähtien istuskellut visusti hyllyssä.

Suurten tunteiden kokeminen jonkun mediatuotteen kanssa on nykyään niin harvinaista, että siksi niitä hetkiä kaipaa entistä enemmän, kun joku pääsee yllättämään oikein kunnolla ja sykähdyttää. Siksi näiden pelien kokeminen uudestaan ensimmäisen kerran olisi kerrassaan upeaa.

Jaakko Herranen

Se tunne, kun kaivelin ennen joulua kaapin perukoille piilotettua joulupukin lahjakassia – vuosi taisi olla 1992. Okei, ensimmäinen Sonic oli jo päräyttänyt vuotta aiemmin, mutta se tunne, kun salaa moduulin Mega Driveeni pujautin. Olin jo tuossa vaiheessa SEGA-fanipoika henkeen ja vereen, mutta yllätyin silti, miten paljon Sonic 2 paransi edeltäjästään ihan joka osa-alueella. Lisäksi se suunnaton jännitys: milloin ovi kolahtaa ja vanhemmat saapuvat kotiin kauppareissulta. Sen tunteen, sen haluaisin kokea uudelleen. Sonic 2 oli muuten nopeasti läpi tahkottu mutta edelleen, vielä tänäkin päivänä sitä jaksaa pelata kyllästymättä. Hämmentävää.

Panzer Dragoon, se ihan ensimmäinen. Velipoika oli Saturninsa loharilentelyn kera hommannut. Se tunnelma oli jotain uskomatonta: mahtavat polygoneista kyhätyt 3D-ympäristöt ja ihanan seesteinen musiikki. Vastaavaan on muuten harva peli päässyt Panzer Dragooninkaan jälkeen.

Ainiin, ja sitten on tietty Shenmue, joka tuntuisi kelpaavan vakiovastaukseksi näihin kaikkiin ryhmäartikkeleihin. Sanon siis senkin.

Sonic 2