Peliarvostelut

Kun ensimmäisen kerran lykkäsin Super Mario Galaxyn pelilevyn joululahjapaketista paljastuneen Wiin sisuksiin ja painoin käynnistä-nappia, osasin odottaa vain ja ainoastaan erinomaista tekelettä. Mario huusi pelinsä nimen suorastaan huvittavan pirteällä äänellä ja minä puristin Wii-ohjaimia innokkaasti käsissäni, valmiina ottamaan selvää täyttäisikö putkimiehen uusin puoliakaan sille asetetuista odotuksista, vai jäisikö se niin monen muun pitkään ja hartaasti varrotun pelin tapaan pieneksi pettymykseksi.

BioShock on onnistuneesti koukuttanut pelaajia jo niin PClla, Xbox 360:lla kuin sittemmin PlayStation 3:llakin, eikä syyttä. Oma myöhäinen heräämiseni ehti jo herättää skeptisyyden poikasen peliä kohtaan, sillä epäilevänä pelaajana ehdin jo kauhistua muutamista negatiivisemmista kommenteista pelaajien keskuudessa. Se, että annoin sen ensihypen laantua ja tartuin peliin vasta nyt, saattoi ainoastaan parantaa kokemusta, sillä onhan se niinkin, että useat megahypetetyt pelit eivät kaiken sen taukoamattoman hehkutuksen jälkeen ole enää pystyneet räjäyttämään pottia.

Tosiaankin tämä on kärsivällisen miehen jääkiekkopeli, realistinen ja toimiva, pelattavuudeltaan loistava. Sliderit ovat avainsana. Pieniä narinan aiheita toki löytyy kuten sekavat valikot. . Kiekon liike, fysiikka, animaatiot loistavat, vaikka garfiikka onkin keskivertoa. Kontrollit paranneltu viimevuodesta että "2k märkäkorvatkin" pääsevät helposti mukaan. Realistisen jääkiekon ystävälle pakkohankinta. Älä tuijota grafiikkaa vaan sitä miten peli elää, käyttäytyy ja mille se tuntuu.

Komean näköinen, mutta jotenkin keskinkertainen autopeli. Ajomalli hiukan liian helppo jotta ajamisesta oikein nauttisi. Kaupungit ajoalustoina on ihan hyvä idea, mutta kun muuta liikennettä ei ole, niin ei ne eroa normaalista radan kierrosta juurikaan. Kisa muotoja monia joista osa ihan mukavia osa taas ärsyttäviä ja väkisin tehdyn oloisia.

Loistava peli, jonka pariin palaa mielellään. Pelin taisteluiden helppous on toisaalta jopa positiivinen asia. Ei tarvitse kyllästymiseen asti hakata jotain vaikeaa kohtaa läpi. Tämä ainakin minulla estää kyllästymästä ja turhautumasta peliin. Hiukan ärsyttävästi viholliset hyökkäävät aina samoissa paikoissa, joten kulkiessaan niitä osaa odottaa. Hiukan buginen peli on. Yhtä tehtävää en saanut suoritettua loppuun ja muutamia ruudulle jumineita tekstejä on ollut. Kaikenkaikkiaan kuitenkin kaunis ja hyvässä mielessä erillainen roolipeli.

Pettymys on päälimmäinen tunne, tarina päättyi hetki sitten. Pelitunteja takana reilu 30. Teknisesti hieno peli kaatuu tarinaan ja erityisesti sen lyhyyteen ja muuhun tekemisen puutteeseen. Ajaminen erilaisilla menopeleillä ei jaksa kiinnostaa loputtomiin. Kouluarvosana kahdeksan, tähdillä kolme.

Voihan tämän kategorisoida tasoloikaksi, mutta genrestään poiketen tässä on paljon enemmän syvyyttä kuin yhdessäkään tähän asti nähdyssä mariossa tai muussa. Meidän nelihenkinen perhe on vaimoa myöten pahasti koukussa tähän. Itseasiassa täällä mietitään jo miten peliä voisi hyödyntää ryhmätyön parantamistilaisuuksissa. Lisäksi lapset oppivat yhteispelin merkityksen kun pelissä olennainen osa on odottaa ja auttaa kaveria että päästään yhdessä eteenpäin.

Miten hiiviskely voi olla näin hauskaa? Ennen ensimmäisen Splinter Cellin pelaamista (josta ei ole kuin pari vuotta) olin hieman skeptinen hiiviskelyä kohtaan, mutta tämä muutti käsitykseni. Ainoa pelin huono puoli lienee heikko juoni. Peliä ei voi myöskään sanoa liian helpoksi.