: Luukku 23 – Toimituksen vuoden valinnat

KonsoliFINin toimitus esittelee omat valintansa vuoden 2016 peleiksi.

Jaakko Herranen

Kymmenen vuotta siihen vierähti, mutta aivan vuoden kalkkiviivoilla eräs pieni roolipeli nimeltänsä Final Fantasy XV tuli, näki, voitti sekä ennen kaikkea lunasti. Ehkäpä jo hieman laskeneet odotukset olivat syynä siihen, että Square Enixin tuotos onnistui yllättämään kokonaisvaltaisella laadukkuudellaan. Suuri ja näyttävä maailma, toimiva taistelusysteemi sekä pidettävät hahmot ja näiden välinen dynamiikka kruunasivat ikimuistoisen pelikokemuksen. Final Fantasy XV -arvostelun voi lukaista täältä.

Kunniamaininnat tipahtelevat Firewatchille, Titanfall 2:lle, INSIDElle sekä Uncharted 4: A Thief's Endille. Uskallanpa jopa väittää, että takana on mainio pelivuosi.

Jyri Jokinen

Jostain syystä pelaaminen on tänä vuonna jäänyt vähän vähemmälle, ja suurin osa pelaamiseen käytetystä ajasta on kulunut menneiden vuosien tuotantoa backlogilta poistellessa. Niinpä vuoden parhaan pelin valinta ei kohdallani muodostunut edes hankalaksi. Ja yllättäen tällä kertaa kultaisen mitalin pokkaa ensimmäisen persoonan räiskintä Titanfall 2.

Kyse ei ole edes valikoiman laihuudesta, sillä vaikka moninpelissä olen ehtinyt raapaista lähinnä pintaa, paremman kampanjan tarjoajia löytyy tästä genrestä ehkä yhden käden sormilla laskettava määrä. Tällaista loppuun asti hiottua pelattavuutta sekä mekaniikan ja kenttäsuunnittelun yhteensovittamista ei usein nähdä. Siinä, missä moni pyssyttelypeli lataa koko tarjontansa ensimmäisessä kohtauksessa ja surffailee maaliin samaa soopaa toistaen, Titanfall 2 aloittaa yksinkertaisesti, mutta esittelee jatkuvasti jotain uutta. Monipuolinen liikkuminen ja äärimmäisen toimiva ammuskelu rytmitetään täydellisyyttä hipovalla tavalla, ja yllätyksettömästä tarinasta huolimatta käsikirjoitus pystyy tekemään metallikasasta sympaattisen toimijan. Peli pitää otteessaan poikkeuksellisen tehokkaasti.

"Protocol three: protect the pilot." Mahtavuutta!

Tero Lepistö

Parhaan pelin tittelin ansaitsee Titanfall 2. Ensimmäisen osan nostin samaiselle jalustalle pari vuotta sitten, joten kaikilla tavoin parannellun jatkon valintaa ei tarvitse kauaa miettiä. Juuri sopivasti omia makunystyröitä kutkuttelevan verkkopuolen erinomaisuus ei tullut yllätyksenä, mutta kampanjan laadukkuus ja eeppisyys iskivät takavasemmalta. Alunperin ajatus päälleliimatusta putkijuoksusta isompien massojen miellyttämiseksi kuulosti suoraan sanottuna kamalalta. Onneksi ennakkoluulot eivät voisi olla kauempana totuudesta: Respawn Entertainment onnistui luomaan yhden sukupolven kovimmista räiskintäkokemuksista myös soolona suhaaville. Harmittavan nopeasti alelaarin helmeksi luettava teos, toivottavasti jatkoa kuitenkin seuraa muodossa tai toisessa.

Kunniamaininnat annettakoon tasapuolisesti molempien konsoleiden ykkösnyrkeille: Uncharted 4:lle sekä Forza Horizon 3:lle. Nathanin seikkailu ei jätä toivomisen varaa sen paremmin rytmityksensä, tarinansa kuin etenkään teknisten meriittiensäkään saralla. Kolmas Horizon-festivaali sisältää puolestaan niin huippuunsa hiottua hauskanpitoa, että nykyraudalla suoritusta lienee melkoisen vaikea enää ylittää.

A-P Kuutila

Yhtä on vaikea valita, mutta muistan ajatelleeni asiaa erästä peliä arvostellessani. Se tunne oli oikeastaan läsnä heti, kun otin ohjaimen käteeni ja suuntasin jalkapalloviheriölle. "Tässä on vuoden peli", ajattelin uppoutuessani Pro Evolution Soccer 2017:ta pariin. Muutaman vuoden Fifailun jälkeen se tuntui kotiinpaluulta, mikä oli erittäin mukava tunne. Harvoin minkään pelin parissa on niin kotonaan heti ensisekunneista lähtien.

Vuoteen mahtui monia muitakin erinomaisia julkaisuja. Subnautica ilmestyi keskeneräisenä Xbox Onelle toukokuussa ja on virheistään huolimatta todella hauskaa ajanvietettä. Sellaista mukavan rentoa puuhastelua, jota tarjoa myös toinen selviytymispeli 7 Days To Die. Molemmilla on erityinen paikka pelikirjastossani. Autopelien puolella tuli kaksi kovaa nimikettä: Dirt Rally ja F1 2016, joita odotin kovasti. Ovatpa myös ainoita, joista maksoin täyden hinnan.

Pikselipelien ystävänä en voi olla mainitsematta Shelterediä, Dungeon Of The Endlessiä sekä Kingdom: New Landsia. Kerrassaan huikea kolmikko, joka tarjoaa elämyksellisiä hetkiä sekä pientä aivojumppaa. Räiskintäpelien puolella todellisen yllätyksen koin Call Of Duty: Infinite Warfaren kohdalla. Bäfämiehenä suhtautumiseni Codeihin on aina ollut jokseenkin vihamielinen, mutta nyt se on poissa. Räiskinnöistä puhuttaessa ei voi ohittaa SUPERHOTia. Erikoinen peli, mutta toimii.

Aiemmin PC:lle ilmestynyt, ja nyt joulukuussa konsoleille saapunut Stardew Valley kuuluu myös listalleni. En kylläkään ole vielä kerennyt pelaamaan sitä muutamaa tuntia enempää, mutta tiedän sen jo vieneen palan sydämestäni.

Vuoteen mahtui myös yksi kotimainen peli, joka on ylitse muiden. Ei, en tarkoita Quantum Breakia, vaan tietysti My Summer Caria. Se on niitä pelejä, jotka vaan iskevät johonkin syvälle ja vievät mennessään. Bugeista ja muista viis, kunhan huumori on kohdillaan.

Petri Leskinen

Menneeltä vuodelta on helppo nostaa yksi ylitse muiden, The Witness. Jonathan Blow'n pulmapelissä osuu kaikki palaset kohdalleen, kunhan antaa sille hieman aikaa. Yksinkertainen idea taittuu loppupeleissä uskomattoman monipuolisiin yhdistelmiin, ettei parempaa puzzle-peliä ole hetkeen julkaistu. Lisäksi värikäs maailma ja kaikki sen pienet yksityiskohdat hurmaavat kekseliäisyydellään. Kaikin puolin loistava teos, klassikko jopa!

Playdeadin Inside on lumoava kokemus alusta loppuun asti, vaikka sen juonikuvio saikin raapimaan päätä. Audiovisuaalisesti brutaali seikkailu on ehdottomasti vuoden parasta antia, sillä sen taidesuunnittelu on vain kerta kaikkiaan kaunista. Samaa voi sanoa myös Firewatchista, jonka ainoa ongelma on sen surkea ruudunpäivitys konsoleilla. Retroilua kaipaavalle Hyper Light Drifter tarjoaa SNES-aikakauden tuntua modernilla otteella.

Paavo Niskala

Liu'un Petrin kanssa samoilla linjoilla: Jonathan Blow'n The Witness osui ja upposi minuun täydellisesti, vieläpä niin monella tasolla. Verkon uumenissa on pohdittu, miksei peliä olisi voitu toteuttaa yhtä hyvin ilman saariseikkailua vaikkapa kosketusnäytöille sovitettuna. Samoissa keskusteluissa usein ihmetellään The Witnessin perimmäistä tarkoitusta – mikä on pelin sanoma tai tarina? Molempia kysymyksiä voidaan miettiä oikeutetusti. Minäkin sain kanssanisäkkäältäni outoja katseita, kun suostuin suinpäin maksamaan lähes 40 euroa niin yksinkertaisesta pelistä. Seuraavan viikon ajan Salaperäisen Saaren salaisuuksia ratkottiin kuitenkin tiiviisti yhdessä tuumin.

Minulle The Witness kolahti kommenttina ja vertauskuvana ihmismielen taipumuksesta nähdä toistuvia kaavoja ja kuvioita ympärillään. Näin kykenemme kuvittelemaan, että elämme kaaoksen sijaan järjestyksen keskellä. Tämä taipumus saa meidät uskomaan salaliittoteorioihin ja näkemään yksinkertaisia selityksiä monimutkaisille asioille. Näkemykselläni ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, että satuin juuri lukemaan muutaman aihetta sivuavan kirjan, eihän?

The Witnessiä ja sen sisältämiä filosofisia pohdintoja voi perustellusti pitää teennäisinä. Toisena nostona vuoden tarjonnasta haluaisinkin ottaa esille uudelleensyntyneen Doomin. En jaksanut uskoa, että ikuisuusprojektista olisi kehkeytynyt mitään miellyttävää. Bethesda ja id Software onnistuivat kuitenkin keskittymään Doomin ydinolemukseen ja loihtimaan kiirastulesta pelin, joka on uskollinen perimmälleen ja rehellinen pelaajalle. Doomista tuskin löydät mitään teennäistä.

Kommentit

Täällä vuoden peli on Overwatch. Kokonaisuus ensiluokkaista jälkeä, niin kuin Blizzard sen tekee.

Overwatch ja Battlefield 1 tappelee itselläni parhaan pelin palkinnosta :) Vaikea valinta!

Minun vuoden pelini on witcher 3 blood & wine vaikka olikin pelkkä lisäosa niin kyllä tuntui ihan kokonaiselta peliltä.

Titanfall 2:n kampanja on juuri pelityksessä. Positiivisesti yllättynyt, ettei se olekaan mikään perusmilitaristinen Call of Duty- meisinki. Ensimmäisen osan moninpeli ei sieluani hivellyt, mutta eiköhän tuotakin kokeilla pidä.

Uncharted 4:n sain hiljattain viimeisteltyä. Eihän se mikään syvällinen pelikokemus ole, mutta tyylilajissaan eli Summer Blockbuster Monkey Movie -kategoriassa vertaansa vailla.

Overwatchia kiinnostaisi kokeilla, mutta kun tulee niin vähän pelattua moninpelejä per viikko, en tiedä, kannattaako sinne mennä ottamaan turpaan. Paragon piti jättää samasta syystä pois pelityksestä. Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi, varmaan luukuttaisin sitä kellon ympäri.

Yllätyin itsekin Titanfall 2:n loistokkuudesta. Sitä on itseasiassa tullut myllytettyä enemmän kuin Battlefield 1:stä, jonka mahtipontisuus ei kalpene hirveästi titaaneiden rinnalla. Mielipide taipuu jännästi fps-rymistelyiden puoleen, sillä myös Overwatch on pitänyt tiukasti otteessaan julkaisustaan lähtien. Uudet hahmot, kentät ja muodot saavat kokemuksen tuntumaan tuoreelta. 

The Witness on ehdottomasti vuoden kovin tapaus itselle. Mestariteos jota ei voi liikaa hehkuttaa. Ja se viimeinen puzzle, ai että tuli euforinen fiilis, kun se oli viimein selätetty useiden kymmenien epäonnistumisten jälkeen. Haastakaa itsenne epäonnistumaan ja onnistumaan, tuskastumaan ja oivaltamaan Jonathan Blown mystiselle saarelle.

Kunniamaininnat ansaitsevat Titanfall 2, Firewatch ja Oxenfree.

Paljon kehuja saanut Playdeadin Inside jäi pelattavaksi joulun välipäiville.

Doom unohtui muuten mainita listasta! Räiskintävuotena muuten sen lisäksi että ruuhkainen, myös aikamoisen laadukas. On jotain jokaiselle.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi