Petri Katajan blogi

Pelimakuja on monenmoisia. Toiset pitävät isoissa mainoksissa pyörivistä räiskinnöistä ja toiset vannovat indiehelmien nimiin. Ja kaikkea siltä väliltä.

Olen viime aikoina koettanut tuhota omaa backlogiani, eli aiemmin ostettuja tai muuten haltuun saatuja pelejä, jotka ovat odottaneet vuoroaan. Käsittelyssä on ollut punaväristä toimintaa (Hotline Miami 2), kolmannen persoonan jättimäistä eeposta (The Last of Us Part II), fantasiaseikkailua (The Legend of Zelda: A Link Between Worlds) ja 2D-pikselitoimintaa (Mega Man Zero).

Sitten oli aika kääntyä roolipelien maailmaan Bravely Default II:n muodossa. Kyseistä eeposta on enimmäkseen kehuttu, muun muassa Gamesradar+ antoi sille arvosanaksi täydet viisi tähteä. Oman sivustomme arviossa tuotos sai yhdeltä arvostelijalta kolme tähteä viidestä, toiselta viisi.

Itse pelailin nimikettä jo vuoden 2023 alussa, mutta homma jäi kesken, koska eteneminen ei vain maistunut. Palasin äskettäin seikkailun pariin kokeilemaan, josko meno olisi maistuvampaa.

Olen ehkä hieman pettynyt, sillä vaikka muutaman asian takia sain tiristettyä matkan (yksiin) lopputeksteihin asti, en loppujen lopuksi pitänyt kyseisestä ropelluksesta kovinkaan paljoa. Siitä huolimatta olin todella tyytyväinen, jopa huojentunut, että pääsin nimikkeen loppusuoralle ennen kuin totesin tämän lystin saavan nyt riittää.

Tälle huojennukselle on varsin selvä syy nimeltään Alan Wake 2.

Rohkeita olettamuksia, osa 3

Claytechworksin työstämä ja Square Enixin julkaisema Bravely Default II julkaistiin Nintendon Switch-konsolille alkuvuodesta 2021 ja PC-versio seurasi perässä samana syksynä. Vaikka nimen perässä on numero kaksi, on kyseessä sarjan kolmas osa. Aiempia tuotoksia ei kuitenkaan tarvitse olla kokenut, jotta menoon voi hypätä mukaan. Kyseessä on näet täysin oma erillinen tarinansa, kuten vaikkapa eri Final Fantasyissä on.

Ihan kivaltahan nuo maisemat näyttävät.

Nimike vie kokijansa Excillant-maailmaan, jossa Seth-niminen hahmo huuhtoutuu rantaan vailla käsitystä siitä, missä ollaan ja miksi ollaan. Itse toki sain älynväläyksen ja annoin hahmolle nimeksi Sethiroth, mukaillen yhtä toista tuttua roolipelimiekkamiestä.

Bravelyn uusin sinfonia on monilta osin todella perinteinen RPG-tuotos. On viuhuvia miekkoja, erilaisia monstereita päihitettävänä, parantavia esineitä, vaihdeltavia varusteita ja kokemuspisteitä. Kestoa tuotoksella oli ennakkotietojen mukaan liiankin paljon, päälle 50 tuntia.

Ei siinä, Switch-versio löytyi odottelemasta, kai sitä pelata pitäisi. Kuten mainittua, koetin hypätä matkaan aiemmin, mutta homma jäi kesken. Koetin äskettäin palata seikkailuun ja pakko sanoa, että ei tämä ole itseäni varten. Mutta jostain syystä jatkoin pelaamista.

Hyvää työtä, todellakin

Yksi positiivisista aspekteista kaikissa Bravely-tuotoksissa on niiden yksi vekkuli taistelumekaniikka. Lainaanpa itse itseäni Bravely Secondin arvostelusta:

"Bravely-sarjan kirkkain timantti on kuitenkin sen taistelumekaniikka. Se on perinteisten roolipelien tapaan vuoropohjainen, mutta tämän lisäksi myös todella monipuolinen ja taktista ajattelua suosiva. Jokainen hahmo voi tehdä yhden vuoron aikana jopa neljä eri toimintoa, mutta hommassa on juju.

Ja tältähän se taisto sitten näyttää.

Kaikki komennot käyttävät Battle Points -nimellä kutsuttavia pisteitä, joiden määrä voi vaihdella miinus neljän ja plus kolmen välillä. Kun varaa on, voi hyökkäyksiä, taikoja ja muita tehdä peräjälkeen vaikka sen neljä kertaa. Kun pisteitä ei ole, seisoo hahmo tumput suorana seuraavat vuorot odottaen niiden palaamista nollaan.

Tämä lisää taisteluun mukavasti taktista vivahdetta. Hyökkäänkö nyt täysillä ja toivottavasti kaadan vihollisen? Mutta jos vihollinen jää eloon, niin selviänkö usean vuoron toimettomana kuolematta?"

Hyvä taistelumekaniikka. Sillä pääsi osan matkaa ja lisäksi tuotos saa itseltäni kiitosta upeasta ammattisysteemistä.

Matkan varrella hahmot voivat nimittäin kerätä asterisk-esineitä, jotka mahdollistavat eri "ammattien" oppimisen. Kyseessä ei ole kasa tuttuja toimia putkimiehestä leipuriin ja järjestelmäsuunnittelijaan, sillä jopeina nähdään muun muassa valkoista maagia, munkkia, etujoukkoa ja uhkapeluria. Joka ammatilla on vino pino avattavia taitoja, hyökkäyksiä ja muita kykyjä, joilla voi muokata pelityyliä vaikka kuinka paljon.

Sankarit ilkimyksen juttusilla.

Pääammatiksi mustakaapuinen taikojen viskelijä ja aputyöksi punamaagi? Mikä ettei. Tai otetaanko lisäksi käyttöön munkin kyky, jolla aseeton taistelu tekee tuhottomasti vahinkoa? Ja ehkä erilaisten esineiden yhdistäminen toisiinsa kesken taistojen? Mikäpä ettei.

Nämä pestit ja niiden tarjoamat toiminnot ovat aikamoisen hulppeita. Niin ja lisäksi ovathan kaupungit kuin vesivärimaalauksia, joita katselee enemmän kuin mieluusti. Taistelujen nopeutta saa vauhditettua jopa nelinkertaiseksi, jotta kaiken maailman grindaus ei tunnu niin raskaalta taakalta.

Mainitsiko joku grindauksen?

Tästä pääseekin käsiksi niiden huonompien puolien ääreen.

En nimittäin itse perusta grindaamisesta minkään vertaa. Tällä tarkoitetaan jatkuvaa taistelua rivivihollisten kanssa, jotta hahmot saisivat kokemuspisteitä ja kasvaisivat kokemustasoja kehittyäkseen voimakkaammiksi. Tätä tehdään vaikkapa sen sijasta, että edistettäisiin tarinaa tai puuhattaisiin jotain muuta mielekkäämpää.

Erikoisempi ammatti tämä.

Onneksi Bravelyssä viholliset näkyvät kartalla, joten niitä voi vältellä/jahdata oman maun mukaan. Jos pelissä olisi ollut muutamien askelien välein käynnistyvät satunnaistaistelut, niin matka olisi jäänyt alkutekijöihinsä ja pelikasetti lentänyt jonkkaan tuhannen kilometrin tuntivauhdilla. Kyllä, tuo RPG-mekaniikka on omasta mielestäni niin nähty, että en sitä mieluusti näkisi käytössä enää muun muassa yhtään missään.

Bravelyssä grindaaminen tuntui lähes pakolliselta. Tarinassa tuli näet vähän väliä vastaan sen verran vahvoja pomovastustajia, että omat hahmot ottivat pataan oikein urakalla. Ei siitäkään huolimatta, että jossain kohti totaalisen kyllästymisen saattelemana vaihdoin casual moden päälle. Tämä vaikeustaso ei suinkaan tehnyt matkasta helppoa, sillä turpaan tuli edelleen. Niin normivihulaisilta huolellisuuden herpaantuessa sekä tietenkin pomohirmuilta.

Grindauksen tarve oli se vihoviimeinen naula arkkuun, jonka takia jätin seikkailun kesken melkeinpä loppumetreillä. Yksi iso vihulainen pisti hahmoilleni sen verran kiitettävästi turpiin, että totesin tämän olevan nyt tässä.

Onneksi ehdin nähdä kuitenkin yhdet lopputekstit – sen enempää spoilaamatta. Tätä käytin tekosyynä sille, että maltoin viimein jättää homman kesken.

Pelikellossa taisi olla noin 50 tuntia matkan lopussa. Taistelumekaniikkojen ansiosta jaksoin näinkin pitkään, minkä ohella kiinnosti nähdä miten juonikuviot päättyvät.

Tämä siitäkin huolimatta, että tarina oli aikamoisen perinteinen, jopa kuin suoraan 1990-luvun ropelluksista muutamia poikkeustilanteita lukuun ottamatta. Se tahtoo sanoa, että itse pidin menoa kovin kliseisenä ja tylsänä. Maisemia oli kiva katsoa ja jopien kerääminen sekä kehittäminen oli ihan vekkulia, siinäpä seikkailun positiivisin osa pähkinänkuoressa. Muuten en ollut kovin vakuuttunut.

Tosin yhdessä vaiheessa, tuntien 40 - 42 kohdalla kyllä nautin menosta. Niiden parin tunnin ulkopuolelta meno oli lähinnä ihan passelia! Jos mukana olisi ollut edes sarjan edellisen osan huumoria, niin sekin olisi pelastanut jonkin verran.

Ja sitten jotain aivan muuta, onneksi

Nyt kun pistin pillit pussiin, on olo suorastaan innostunut. Huojentunut. Tyytyväinen! Tälle on selkeä syy, jonka nimi tosiaan on Alan Wake 2.

Olin näet lupaillut itselleni, että en aloita odottamaani Remedy-studion Alan Wake 2:a ennen Bravelyn lopputekstejä. Ja nyt sen kimppuun pääsisi!

Jatkumo Waken tarinalle? Mahtavaa! Kyseessä on kauhupeli. Oho.

Pidin ensimmäisestä Alan Wakesta huomattavan paljon, joskin koin sen ensimmäistä kertaa vasta nimikkeen kymmenvuotispäivien kynnyksellä. Sopivaa alustaa seikkailun pelailulle ei ollut ulottuvillani ennen sitä. Otin uutiset toisesta osasta vastaan kahtiajakoisin fiiliksin. Jatkumo Waken tarinalle? Mahtavaa! Kyseessä on kauhupeli. Oho.

Kauhusta ammentavat seikkailut, elokuvat tahi sarjat eivät ole olleet oma juttuni koskaan muutamia poikkeuksia (muun muassa Jordan Peelen elokuvia) lukuun ottamatta. Myönnän, että jopa studion edellinen peli, Control, oli etenkin alussa kuiskuttelevine äänimaailmoineen itselleni jo tarpeeksi.

Siitä huolimatta pitää uutukainen silti kokea perustuen kaikkiin niihin kommentteihin, mitä siitä olen kuullut. Jo pelkästään sen takia toki, että mukana on jälleen Poets of the Fallin musiikkia. Kyseinen pumppu taitaakin olla ainoa suomalainen bändi, jonka musiikista pidän. Ja vieläpä paljon.

Ja jos en olisi jo vakuuttunut, olisi The Game Awards -gaalassa nähty ja kuultu musiikkia ja tanssia yhdistänyt esitys sen viimeistään tehnyt. Ja vielä tarkemmin Remedy-studion luovan johtajan Sam Laken ilme lavalla. Hieno mies. Tästä performanssista voi lukea enemmän tämän jutun kautta: Viime yön The Game Awards -tapahtumassa oli (etenkin kotimaisin silmin) yksi selkeä kohokohta, joka sai melkeinpä liikuttumaan.

Kohta selviää, mistä tässä on kyse.

Mutta niin. Se Bravely Default II. En tiedä olenko itseeni hitusen pettynyt, kun en lopulta perustanut kehutusta pelistä paljoa minkään vertaa. Mutta toiset pitävät mainoksissa pyörivistä räiskinnöistä ja toiset vannovat indiehelmien nimiin. Ja kaikkea siltä väliltä.

Ehkä minulla vain on roolipeliähky. Ehkä kallistun jatkossa enemmän kauhukokemusten suuntaan?

Lisää aiheesta:

Kirjaudu kommentoidaksesi