Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Toimituksen vuoden 2017 pelivalinnat

Vuotta 2017 pidetään yleisesti ottaen poikkeuksellisen kovana pelirintamalla. Monet jo vakiintuneiden sarjojen tuoreimmista osista yllättivät positiivisesti, ja myös kokonaan uusia laatunimikkeitä nähtiin kiitettävästi. Nyt on aika kerätä KonsoliFINin toimituksen mietteet kasaan niistä teoksista, jotka tekivät lopulta sen kaikkein suurimman vaikutuksen. Ohessa vuoden 2017 parhaat pelit meidän mielestämme.

Petri Kataja

Mitäpä The Legend of Zelda: Breath of the Wildista voisi kirjoittaa, mitä ei ole jo kirjoitettu? Takana on yli 120 tuntia seikkailua, jolle ei ole vielä loppua näkyvissä – kiitos kahden DLC-paketin. Näistä tunneista huolimatta into tutkia Hyrulea ei ole laantunut, joten eiköhän kyseinen merkkiteos kuulu vuoden pelien joukkoon. Helposti.

Unohtaa ei toki sovi Metroid: Samus Returnsia tahi SteamWorld Dig 2:sta. Viiden tähden nimikkeitä kumpikin.

Petri Leskinen

Vuoden aikana tuli koettua melkoinen määrä pelejä. Aikasyöpöt eepokset (Horizon Zero Dawn etunenässä) jäivät hyllyyn tänäkin vuonna, kiitos kahden pienen lapsen, mutta lyhyempiä, tarinavetoisia teoksia tahkoinkin sitten kaksin käsin. Gone Homen tekijöiden Tacoma vakuutti, samoin teki ruotsalainen Little Nightmares ja kotimainen Lydia. Loppuvuosi oli mobiilipelien juhlaa, kun nerokas Gorogoa ja taidokkaasti käsikirjoitettu Reigns: Her Majesty venyttivät nukkumaanmenoaikaa.

PlayStation VR tuli myös taloon. The Invisible Hours oli loistava ja samaa voi sanoa Statikista. Virtuaalitodellisuus on vielä alkutaipaleella, mutta on osoittanut Resident Evil 7:n ja Dirt Rallyn VR-versioiden perusteella kyntensä. Vielä kun suorituskykyä saadaan laitteisiin lisää, niin immersio on taattua. Tekniikka ei tosin sovi jokaiseen genreen, ja kerran saavutettu paha olo takaa pelille lopullisen stopin.

Vuoden paras peli on vaikea päätös. Eniten mieleen jäi mysteerinen Stories Untold. Tekstiseikkailusta kumpuava scifiseikkailu yllätti ja ihastutti tunnelmallaan. Nostankin vuosittain hattua pelintekijöille, jotka uudistavat vanhoja kaavoja ja työntävät amerikkalaisten rakastamaa kirjekuorta eteenpäin.

Jaakko Herranen

Kaikkien aikojen pelivuodeksikin hehkutettu 2017 sisälsi reilun määrän keskinkertaista, parhaimmillaan loistavaakin pelattavaa. Tästä huolimatta ne omiin pelimuistoihin jäävät teokset lienevät lopulta laskettavissa yhden käden sormilla. Parhaimmisto on koostuu mukavasti niin kolmen AAA:n julkaisuista kuin pienimuotoisemmista indietuotoksistakin.

Horizon Zero Dawn tuli, näki ja voitti oitis alkuvuodesta. Uskomattoman näyttävä taidetyyli yhdistettynä mainioon erilaisiin taistelutyyleihin ja tutkimusmatkailuun luottavaan pelimekaniikkaan ja keskivertoa parempaan tarinankaareen muodostivat kokonaisuuden, jollaista on harvoin nähty. Aloyn kommellukset nostettiin takaisin tapetille loppuvuodesta suorastaan maanmainiolla The Frozen Wilds -lisärillä. Jatkoa odotellessa.

Horizonin kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt NieR: Automata taas toi vuonna 2010 julkaistun roolipeliklassikon vinksahtaneen maailman tyylikkäästi nykymasiinoille. Eteerisen surumielinen maailmanlopun miljöö sekä bullet hell -tyylinen taistelumekaniikka saivat tahkoamaan pitkän seikkailun läpi ties kuinka moneen otteeseen. Eikä ihme, sillä varsinainen tarina oli rakennettu nerokkaasti useampia pelikertoja silmällä pitäen. Onneksi vuoden outolintu NieR: Automata myös kelpasi kuluttajille kiitettävään tahtiin, joten jatkoa lienee luvassa tavalla tai toisella. Ainiin, ja vuoden parhaan soundtrackin pysti menee NieRin ääniraidan kyhänneelle Keiichi Okabelle kuunnelkaa vaikka täällä.

80-luvun lopussa Sega Master Systemille julkaistu Wonder Boy III: The Dragon's Trap oli kiistatta aikansa merkkiteoksia – joskin harmittavan pienelle huomiolle jäänyt sellainen. Ranskalainen Lizardcube näytti järjestysnumeron nimestään pudottaneella Wonder Boy: The Dragon's Trapilla, kuinka ne uusioversiot olisi syytä tehdä. Pelimekaanisella puolella ja kontrolleiltaan identtinen seikkailu muuntui napinpainalluksessa moderniksi tasohyppelyksi niin visuaalien kuin äänimaisemansakin puolesta. Pelin eri eläinhahmojen kykyihin luottava nerokas rakennekaan ei toki ollut muuttunut miksikään 30 vuodessa, hyvä niin. Alkuperäisen The Dragon's Trapin ikimuistoisuudesta kertonee sekin, että ensi vuonna tarjolle loikkii vielä toinenkin klassikon hengenheimolainen, Monster Boy and the Cursed Kingdom.

Sonic Mania palautti sinisen siilin takaisin entiseen loistoonsa, kiitos fanipohjalta pääkehittäjäksi nostetun Christian Whiteheadin. Nerokkaalla tavalla uutta ja vanhaa sekoitteleva Mania tuntui ja näytti klassiselta Sonic-tasohyppelyltä ilman mitään turhia kikkailuja. Vuoden ylivoimaisesti paras ja yllättävin pomotaistelu odottaa muuten Chemical Plant Zonen uusioversion lopussa. Ehdotonta 5/5-tavaraa joka suhteessa siis. Harmi, että umpisurkea Sonic Forces palautti vikkelän siilin takaisin tasohyppelysankareiden pahnanpohjimmaiseksi. Ei näin.

Loppuvuosi olikin sitten Cupheadin juhlaa. Käsinpiirretyksi animaatioksi naamioitu tasoloikinta jyrää nimittäin tuhannen auringon voimalla liki jokaisella osa-alueellaan. Brutaalin vaikeustason sisäistäminen ja parinkymmenen pomovastuksen selättäminen vaatii yksinkertaisesti kärsivällisyyttä, ei niinkään puhdasta pelitaitoa. Liki joka päivä olen Cupheadia tahkonnut sitten syyskuisen julkaisunsa, mutta edelleen pari bossia odottaa kurmottamistaan. No, joku päivä vielä!

Listan alle jäivät kuplimaan: Assassin's Creed Origins, Yakuza 0, Uncharted: The Lost Legacy.

A-P Kuutila

Pelivuosi oli loppujen lopuksi aika keskinkertainen kaltaiselleni tutkan alla lentäjälle, jota ei Destinyt, Assassin’s creedit, Mass Effectit ja muut ”AAA”-julkaisut voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa. Isoista nimikkeistä ainoastaan Zelda herätti kiinnostusta, mutta en ole koskaan omistanut minkäänlaista Nintendon laitetta, joten sekin herkku jää minulta väliin. Luultavasti ikuisiksi ajoiksi.

Alkuvuosi oli melko hiljaista ja keskinkertaisen loskan täyttämää, eikä mikään tuntunut oikein miltään. Kevätpuolen valonpilkahduksina mainittakoon Beat Cop sekä Dreamfall Chaptersin konsoliversio, jotka tarjosivat hieman lohtua ankeuden keskellä. Odottamani Rising Storm 2 sekä Escapists 2 tuottivat molemmat hienoisen pettymyksen, ja suurinta kakkelia tarjosi The Elder Scrolls Online: Morrowind. Vvardenfellin seikkailuni jälkeen menetin hetkeksi mielenkiintoni pelaamiseen lähes täysin.

Loppuvuonna onneksi tilanne parani ja uskoni pelien voimaan palautui jälleen. Ensin iskin kynteni Forzan seitsemänteen tulemiseen, joka on parasta kilpa-autoilua sitten sarjan neljännen osan. Tämän jälkeen yllätin itseni ja hyökkäsin theHunter: Call of the Wildin kimppuun, jonka suhteen odotukset olivat melko matalalla. Metsästyspeli osoittautui kuitenkin kerrassaan loistavaksi ja onkin vuoden ehdottomia kohokohtia. Metsästysmailta matkasin jalkapalloviheriöille vahvasti koukuttavan Football Manager 2018:n pariin. Futismanagerointi on ehdottomasti top-listallani, vaikka se olikin pieni pettymys ja osoitti jälleen, että toimivaa ei kannata mennä korjaamaan vain uudistuksen vuoksi.

Olin jo valmis nimeämään theHunterin vuoden pelikseni, mutta joulun alla koin vielä pari yllätystä. PC:lle jo vuonna 2013 julkaistu luolastomättö Hammerwatch hiipi tiensä Xbox Onelle ja valinta oli lähes varma. Käännöstyö on tehty laadukkaasti ja uskollisesti alkuperäiselle. Hammerwatch toimii niin kimpassa kuin yksinkin ja tarjoaa kaikkia niitä elementtejä, jotka tekevät vanhoista klassikkopeleistä niin hyviä. Arvostelua en ole vielä kerennyt rustaamaan, mutta voitte lukea sen sivustoltamme piakkoin.

Uuden Life is Strangen suhteen olin aluksi skeptinen, mutta parin episodin jälkeen voin sanoa olevani positiivisesti yllättynyt. Mahtava teinidraamahan toimii ilman Maxia ja supervoimiakin! Toiminta on hyvin erilaista, kun käytössä on vain Chloe ja hänen valloittava persoonansa heikkouksineen. Levottoman teinitytön toilailuille ei voi olla nauramatta, vaikka suru valtaa alaa, mitä pidemmälle pelaa. Tämä siksi, koska olen pelannut edellisen osan ja tiedän, kuinka tarina päättyy toisen päähenkilön osalta.

Vuoden pelivalintani osuu siis joko Hammerwatchiin tai Life is Strange: Before the Stormiin ​​​riippuen kolmannen episodin laadusta.

Toni Turunen

Resident Evil 7 ja The Evil Within 2. Kauhupelien ehdottomat kärjet kuluvalta vuodelta. Resident Evil 7 palautti kaivatun tunnelman ja The Evil Within 2 yllätti positiivisesti toiminnallaan ja haasteellisuudellaan, kauhua lukuun ottamatta. Pitkästä aikaa sellainen kaksikko, joka saa "vielä kerran" ja "koska jatkuu" -fiilikset jatkuvasti esiin. Valintani vuoden peliksi on Resident Evil 7, sillä tunnelma on aina toimintaa tärkeämpi tekijä. Kruununa upea VR-kokemus ja erittäin vahva läsnäolo pelin päähahmon saappaissa virtuaalilasien läpi katseltaessa.

TUHOMURSU

Resident Evil 7 Biohazard on loistava uudistus laskusuunnassa olleeseen pelisarjaan. Tämä on oma valinta vuoden peliksi jo ihan siksi, että tästä ei ole niin paljoa negattavaa kuin vuoden monista muista huipputapauksista. Seuraava osahan sitten tietysti yhdistelee RE4:n ja RE7:n parhaat puolet? Jookoskookos?

Markus Mesiä

Alkuvuosi oli Sonyn, loppuvuosi Nintendon. Vaikka Horizon Zero Dawn laittoi riman korkealle, sienivaltakunnan ykköstähti vei pytyn niin uusilla ansioillaan kuin vanhoilla meriiteilläänkin. Super Mario Odyssey ja Mario Kart 8 Deluxe riittävät jo itsessään tekemään tästä erinomaisen vuoden. Kärkikolmikon kunnialaukauksia ampuvat Unchartedin ja Metroidin naiset.

Jyri Jokinen

Kuluneena vuonna on muutamaankin otteeseen voinut todeta, että VR ei ole vain uusi kuorrute vanhojen pelien päällä, vaan kokonaan uusi tapa kokea pelejä. Kaikkein paras esimerkki tästä on PSVR:ää varten suunnitellun aseohjaimen kanssa myytävä Farpoint. Keskinkertaisehkon scifi-tarinan ympärille rakennettu vaeltelu vihamielisen vieraan planeetan pinnalla osoittautui immersiivisimmäksi pelikokemukseksi koko vuonna.

Koskaan en ole tuntenut itseäni intergalaktiseksi supersotilaaksi samalla tavalla kuin lasautettuani ensin muutaman avaruuskravun gumboksi parilla hallitulla sarjalla ja viimeisteltyäni niiden isoveljen nopeasti käsiin vaihdetulla haulikolla. Ja sitten on tietysti tämä kerrostalon kokoinen turboörmelö:

Tero Lepistö

Tämän vuoden paras kokemus on poikkeuksellisen helppo nimetä. Viime metreillä palkintopöydän putsaava Super Mario Odyssey tarjoaa tuntikaupalla pelaamisen riemua puhtaimmillaan ja muistuttaa jälleen kilpailijoilleen, miksi putkimies on edelleen genren ikonisin sankari. Kun loistavasti toimivaa perusmekaniikkaa ryyditetään vielä loputtomilta tuntuvin oivalluksin, ei kokonaisuutta voi kuin ihailla – ja suositella varauksetta kaikille laatuviihteen ystäville.

Autopelien osalta vuosi osoittautui varsin kiireiseksi, joten lienee syytä nostaa sieltäkin yksi ylitse muiden. Voiton ansaitsee takuuvarmalla suorituksellaan Forza Motorsport 7. Lopputulos alkaa olla joka osa-alueellaan niin hiottu ja täynnä sisältöä, että kilpailijoiden on vaikea pysyä enää mukana. Äärimmäisen kaunis ulkoasukaan ei sekään haittaa lähtemättömän vaikutuksen tekemisessä, etenkään Xbox One X -versiona.

Kirjaudu kommentoidaksesi