Peliarvostelut

Tunnelmallisempaa peliä saa hakea. Vaikken 80-lukua elänytkään, voin tuntea sen potentiaalin nostalgisuudelle tätä pelatessani. Suoraan Scarfacesta revitty neon-Miami toimii esikuvana pastellisävyiselle Vice Cityn kaupungille, joka on täynnä erilaisia ympäristöjä (San Andreas tottakai monipuolisti tämän potenssiin neljä, mutta ei siitä sen enempää). Kaupungin oppi tuntemaan paremmin kuin omat taskunsa - johtuen useista sadoista tunneista, joita tähän GTA-peliin tuli upotettua.

Monster Hunter Tritä on hyvin vaikea tiivistää millään lailla koska peli itsessään on aika laaja ja siitä kertominen vaatii yleensä novellin. Sen suositteleminenkin on arveluttavaa puuhaa siihen vaadittavan ajan takia. Kärsivällisyyden kautta peli aukeaa ja loputon varusteenluonti kierre alkaa. Peliä ei siis pelata tarinan takia vaan kaikista muista syistä joihin lukeutuvat moninpeli, pelattavuuden haastavuus ja sen tuoma mielihyvä.
Tätä mielihyvää siivittävät mm. yksityiskohtaiset grafiikat, upeat musiikit ja realistiset ääniefektit jotka niin ikään luovat hienon tunnelman.

The Legend of Zelda: Twilight Princess.

Pelin alkaessa Link on normaali "talonpoika" jolla on jokapäiväiset tehtävänsä, joihin lukeutuu mm. karjanhoito, kalastelu ja kyläläisten auttaminen.
Pelin alku on varsin normaalia Zeldoja pelanneille, mene paikasta A paikkaan B, tee tehtävä ja saat itemin.
Kuitenkin hetken päästä seikkailun alkamisesta peli tempaisee täysin mukaansa
ja tarina ponkaisee nousuun, kuin raketti uutena vuotena.

Uncharted 3: Drake's Deception on sarjan paras peli - kun otetaan lukuun myös moninpeli. Yksinpeleiltään UC2 ja UC3 ovat suunnilleen tasoissa. Henkilökohtaisesti pidin enemmän UC2:n välinäytöksistä ja tarinakin oli kuljetukseltaan eheämpi. UC3:ssa tunnuttaan pomppivan nopeasti paikasta toiseen, mutta ainakin maisemat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, joten kyllästymistä ei pääse tapahtumaan. Näitä kahta peliä verratessa UC3:ssa on selvästi enemmän näitä pirun hienoja kohtauksia, joissa joka paikka sortuu, uppoaa tai putoaa. Hengähdystaukoja ei ole alkupäätä lukuunottamatta.

Aika vimmalla tuli pelattua Story Adventure moodi läpi, eli siis yksinpelikampanja. Pelissä on vahva vielä yksi yritys -fiilis mukana. Ei ole tosiaankaan mikään pullamössö peli, joka pelaa itsensä läpi vaan tässä tarvii vähän yritystä että pääsee eteenpäin. Yksinpelikampanjan jälkeen olen tahkonut online aika-ajoja melkein joka päivä ja olen päässyt 20:n parhaan joukkoon leaderboardilla. Että pelattavaa riittää yllin kyllin läpipeluun jälkeenkin. Peli on WiiWaren parhaimmistoa.

PS2-pelien parhaimmisto on kestänyt aikaa varsin hyvin. Kontrollit ovat osittain vanhentuneet, mutta tunnelma korjaa pienet puutteet moninkertaisesti. Minimalistinen tarinankerronta vetoaa tunteisiin paljon tehokkaammin, kuin keskivertopelin ylilyöty epiikka ja puhkiselittäminen.

Etenkin Icon viimeinen tunti teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen, eikä sen voima ole kadonnut vuosien saatossa mihinkään.

Tasoloikat vetoavat useasti pelintäyteiseen lapsuuteen jolloin ohjastettiin hullunkurisia elukoita (ja putkimiehiä) värikkäiden maailmojen läpi. Joskus se oli vaikeampaa, joskus helpompaa ja ehkä omalle kielellekin käännettyä. HD-tekstuureihin päivitetty Sly -tasoloikka trilogia haki salakavalasti -pelin luonteen mukaisesti- sekä nostalgia paukkuja että tuoreempaa yleisöä.

= Operaatio P. E. Lin Arviointi =